Jokapäiväiset tarinamme

Sanataidekasvatus ja luova kirjoittaminen avaavat ovia myös kirjallisuuskasvatukseen.

Painettu sana, kaikkien ulottuvilla olevat kirjat, ovat kulttuurissamme verrattain nuori ilmiö. Sen sijaan tarinat ovat olleet meillä aina. Ensimmäiset kertomukset lienee kerrottu luolassa iltanuotiolla ihmiskunnan aamuhämärissä, heti kielitaidon kehityttyä. Ja tarinat elävät meissä yhä, niissä arjen sattumuksissa, joita jaamme facebookissa tai kerromme päiväruualla perheenjäsenillemme.

FT, kulttuuripsykologian dosentti ja kirjallisuusterapian uraan uurtaja Juhani Ihanus onkin todennut, että kertomukset ovat muinaisista ajoista saakka toimineet ihmiskunnan apuvälineenä ymmärtää ympäröivää todellisuutta ja omaa minuuttaan. Kertominen on tärkeä osa ihmisen itsesäätelyä, se on tapa, jolla rakennamme omaa identiteettiämme suhteessa toisiin. Ihanuksen mukaan kertomuksien osuus kasvatuksessa ja koulutuksessa on merkittävä.

Tarinointi kuuluu myös lasten ja nuorten omaan kulttuuriin. Se on luonnollinen osa pienten lasten leikkejä ja lasten kasvaessa tarinointi siirtyy välitunneille ja kännyköihin. Kenties voisimme jotenkin kaivella myös kadonnutta lukuintoa lähestymällä lapsia ja nuoria heidän oman tarinakulttuurinsa kautta?

Koulussa tämä kävisi luontevimmin ottamalla luovan kirjoittamisen, sanataiteen ja narratiivisen menetelmiä lisää mukaan äidinkieleen ja kenties jopa kaikkiin oppiaineisiin uusia monialaisia oppimiskokonaisuuksia hyödyntäen. Myös lastenkirjallisuuden tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kannustaa käyttämään kirjoja ja niiden ohessa erilaisia sanataidelähtöisiä toiminnallisia menetelmiä osana myös muiden kuin äidinkielen opetusta, esimerkiksi apuvälineenä haastavan aihepiirin käsittelyssä.

Verrataanpa tilannetta vaikkapa musiikkiin tai kuvataiteeseen. Kun puhutaan musiikki- tai (kuva)taidekasvatuksesta, ei koskaan ajatella, että se tarkoittaisi vain sitä, että lapsi kuuntelee sujuvasti klassisia kappaleita tai osaa katsoa taideteosta. Ne ovat toki osa taidekasvatusta, mutta eivät sen koko sisältö, sillä vähintäänkin yhtä tärkeänä osana musiikki- ja taidekasvatusta nähdään myös se, että lapsi saa tuottaa musiikkia ja taidetta itse.

Hassusti kuitenkin usein puhuttaessa kirjallisuuskasvatuksesta tai lasten ja nuorten lukuinnon vähentymisestä puhutaan vain lukemisesta. Lukeminen on valtavan tärkeää; se voi muuttaa maailmaamme ja ajattelutapaamme. Lukeminen on hauskaa, viihdyttävää, jännittävää, mullistavaa. Lukutaito on avain demokratiaan. Mutta sen rinnalla kulkien tulisi puhua myös lapsen ja nuoren omasta taidosta tuottaa tekstiä ja tarinoita. Lapsi ei voi olla pelkkä kirjallisuuden kuluttaja ja vastaanottaja, hänen täytyy saada kokea olevansa myös aktiivinen tekijä ja toimija. Kuten suomalaisen kirjavinkkauksen äiti ja pitkän linjan sanataideopettaja Marja-Leena Mäkelä on todennut, sanataiteessa kasvatusprosessi tapahtuu yhtä aikaa taiteen kokemisen ja tekemisen kautta.

Sanataidekasvatus tai narratiivisuus koulussa ei tarkoita kuitenkaan tyhjää paperia ja käskyä kirjoittaa mikä tahansa tarina. Oppimiskokonaisuuden tulee olla mietitty ja perusteltu. Mäkelän mukaan sanataiteessa on kyse siitä, että oppija näkee kielen koko olemassa olevan kulttuurin perustana, kaikkialla olevana ilmiönä. Kieli on näin ollen perusta myös esimerkiksi oppilaan oman minäkuvan rakentumiseen. Siksi sanataide on myös luonnollinen osa mitä tahansa peruskoulun oppiainetta, sillä kieli on niin oleellinen osa kaikkea inhimillistä ilmaisua ja sanataide jo siksi myös luonteeltaan monitaiteinen. Sanataide on perustaltaan kuin uuden opetussuunnitelman monilukutaitoa toiminnallisessa muodossa; laajasti tehtyjä tekstejä rap-lyriikasta vitseihin tai youtube-videoista sarjakuviin.

Sanataidekasvatuksen päämäärä ei ole kasvattaa jokaisesta ammattikirjailijaa, kuten ei musiikin tunneilla tai kuvataidekoulussakaan tähdätä siihen, että jokaisesta oppilaasta tulee ammattimuusikko tai taiteilija. Sanataidekasvatus tuottaa sanoista, tarinoista ja taiteesta nauttivia, itseilmaisullisia ja kieltä taitavia lapsia ja nuoria, joista toivottavasti kasvaa myös kirjallisuusmyönteisiä ja aktiivisia, tarinoivia aikuisia.  

Karoliina Suoniemi, luokanopettajan/kasvatustieteen maisteriohjelman opiskelija

 

Lähteitä

Heikkilä-Halttunen, P. 2015. Lue lapselle. Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen. Lastenkirjainstituutin julkaisuja 33. Atena.

Ihanus, J. (toim.) 2009. Sanat että hoitaismme. Terapeuttinen kirjoittaminen. Duodecim.

Mäkelä, M.-L. (toim.) 2005. Sanaista taidetta. Sanataide. BTJ.

Tummien muurien saartama haave

Teini-ikäinen poika. Valkoinen hetero. Tulevaisuuden ainoa huoli kesällä odottava rippikoulu. Eletään hetkessä. Sisällä roihuaa palava into luoda jotain ja sitäkin enemmän olla jotain. Jokaisella on unelmia, pojan on kirjoittaa. Antaa itselle mahdollisuus toteuttaa ja pieni toive jopa menestyä, vaikka se onkin toissijaista. Pääasia että on jotain omaa, josta olla ylpeä. Haaveet nostavat hennosti suupieliä. Hetkessä ne on kuitenkin laskenut suurempi voima. Haaveet ympäröi tumma muuri. Käsitys todellisuudesta. Käytävillä vastaanotetut alentavat katseet ja jatkuva ajatus omasta vähemmyydestä. Ne katseet eivät saa nähdä sen oven taa, jonka poika avaa kirjoittaessaan. Ne haavoittaisivat liian syvältä. Onko haave niiden haavojen arvoista? Poika tekee nopean päätöksen.

Monia varmasti kiinnostaisi pojan päätöksen tulos. Seuraako hän haaveitaan, vai luopuuko hän niistä? Onneksi ja valitettavasti sen tietäminen ei ole mahdollista, sillä sekä poika että hänen päätöksensä ovat fiktiivisiä. Onneksi siksi, että tuon kyseisen pojan ei tarvitse kärsiä tilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta. Valitettavasti siksi, että moni muu oikea ihminen kärsii.

Luova kirjoittaminen on kyky ja samalla leima. Ne kaksi eivät valitettavasti kulje tässä tapauksessa käsi kädessä. Kirjoittaessa ihminen laskee suojamuuriaan ja täten antaa lukijalle mahdollisuuden murtautua omaan ajatusmaailmaansa. Se on herkälle ihmiselle iso askel ja siksi vaatii suurta henkistä vahvuutta ja itsevarmuutta. Harvoilla aikuisilla ihmisillä on sitä, puhumattakaan murrosiän tunnekuohujen keskellä kamppailevista nuorista. Sellainen avoimuus kiinnittää ihmisten huomiota ja huomio herättää kritiikkiä. Joskus keskittyen tekstiin, useimmin kuitenkin teini-ikäisten keskuudessa epäoikeudenmukaisesti tekstin kirjoittaneeseen henkilöön.

Tuntuu uskomattomalta, että niinkin yleisesti arvostettu kyky kuin kirjoittaminen voi tietyissä ympäristöissä olla paheksuttua.

Valitettavasti on kuitenkin tosiasia, että sellaista tapahtuu, vaikka kyse onkin yleistyksestä. Tällaisessa tilanteessa nämä yksilöt joutuvat nimenomaan esittämääni tilanteeseen ja tekemään päätöksiä, joiden merkitys voi vaikuttaa heidän loppuelämäänsä. Sen päätöksen tulisi olla pelkästään oma, eikä riippua muista.

Luova kirjoittaminen on jokaisen mahdollisuus. Valitettavasti sosiologinen kulttuuri, joka maailmassamme vallitsee, ei kuitenkaan mahdollista sitä jokaiselle haluavalle. Pahinta on, että haaveen hylkääminen ei vaadi edes suoraa kontaktia muilta ihmisiltä. Kirjoittaminen ja itseluottamus ovat erottamaton osa toisiaan ja huono itseluottamus voi syntyä puhtaasti omasta sisimmästä yleisesti vallitsevien asenteiden ohjaamana, yhteiskunnallisesti edullisista taustoistakin huolimatta.

Asenteilla on merkittävä voima. Jos ne puoltaisivatkin luovaa kirjoittamista tehden siitä suosiota kehittävän tekijän, voisi se olla merkittävä muutos yksilön ja yhteiskunnankin tasoilla. Erityisesti henkisen hyvinvoinnin kannalta. Valitettavasti muutos ole mahdollinen väkipakolla vaan vaatii pitkäjänteistä ja harkittua työskentelyä kaikenikäisten ihmisten mielialojen muuttamisessa.

Ihmisen menestys on kiinni itsestä, mutta valitettavasti itse ei ole aina täysin kiinni itsestä. Toivottavasti se joskus korjaantuu ja teini-ikäinen poikakin saa haaveensa toteutetuksi riippumatta muista. Jokainen ansaitsee sen mahdollisuuden.

Juuso Tarkka

Luokanopettajaopiskelija, Tampereen yliopisto