Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2016

Mitataan myös liikuntamotivaatiota, ei vain liikuntaa!

Tänään julkistettiin tärkeitä uusia tuloksia lasten ja nuorten liikunnasta ja fyysisestä kunnosta. Vaikka osa lapsista liikkuu terveyden kannalta riittävästi, silti hälyttävän suuri osa viettää liikaa aikaa paikallaan.

Tieto liikuntatottumuksista on tärkeää. Muun muassa niiden pohjalta koulut voivat innostua lisäämään liikuntaa osaksi koulupäivää.

Perimmäisenä tavoitteenammehan ei ole pelkästään liikuttaa nuoria koulussa, vaan sytyttää elämänmittainen motivaatio terveellisiin elintapoihin.

Argumentoisin kuitenkin: Perimmäisenä tavoitteenammehan ei ole pelkästään liikuttaa nuoria koulussa, vaan sytyttää tai tukea elämänmittaista liikuntamotivaatiota ja terveellistä elämäntyyliä.

Let’s Move It -testikouluissa ne nuoret, jotka ovat käyneet Let’s Move It -oppitunneilla, ovat myös innokkaammin mukana oppituntien aktivoimisessa – koska he ovat sisäistäneet, miksi se on tärkeää. Liikkuvan koulun toimenpiteissä olisi hyvä varmistaa, että hyvällä tarkoituksella ei sammuteta intoa liikuntaan vaan käytetään kestävimpiä toimintatapoja myös motivaation näkökulmasta.

Kirjoitin tätä liipaten viime vuonna Helsingin Sanomiin (19.10.2015):

 

capture_hskirjoitus_motivaatio

”Liikunnanopetuksesta on käyty hyvää keskustelua.

Hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on, että jokainen lapsi liikkuu koulupäivän aikana tunnin. Kaikki koululiikunnan toteuttamismuodot eivät rakenna kestävää liikuntamotivaatiota. Koulupäivä voisikin sisältää tunnin verran toimintaa, joka edistää lasten motivaatiota ja taitoja jatkaa liikunnallista elämäntapaa myös peruskoulun jälkeen. Tavoitteen muotoilu näin suuntaisi opettajat valitsemaan laadukkaat keinot, joiden ei tarvitse aina olla liikuntaa itsessään.

Lisäksi koulut voisivat seurata esimerkiksi oppilaskyselyin lukuvuoden päätteeksi, onko opetuksessa kyetty tukemaan myönteisiä liikuntakokemuksia ja -asenteita vai peräti (tahattomasti) heikennetty näitä. Tällainen tavoitteiden toteutumisen seuranta ohjaisi henkilökuntaa valitsemaan laadukkaat keinot ja kehittämään käytäntöjään, jotta lasten suhde liikuntaan kehittyisi mahdollisimman myönteiseksi.

Nelli Hankonen
Liikunta- ja terveyspsykologian dosentti, akatemiatutkija”

Koulut voisivat seurata oppilaskyselyin lukuvuoden päätteeksi, onko kyetty tukemaan nuorten myönteisiä liikuntakokemuksia ja -asenteita vai peräti (tahattomasti) heikennetty näitä.

Hienoa on, että LIITU-tutkimuksessa onkin jo mitattu arvoja, koettuja esteitä, liikkujaidentiteettiä, pätevyyttä ja niin edes päin. Nämä ovat kaikki kuitenkin tekijöitä, jotka vaikuttavat liikuntamotivaation (tai motivoitumattomuudeksi), aikomukseen ylläpitää liikunnallista elämäntapaa. Motivaatio ja aikomus onkin yksi keskeisimmistä ellei jopa keskeisin yksittäinen (ei toki ainoa! Eikä yksinään riittävä!) yksilöpsykologinen tekijä, joka vaikuttaa käyttäytymiseen. Siksi juuri sen mittaaminen ja seuranta olisi tärkeää.

 

Mikä motivoi jakamaan tietoa asiantuntijaorganisaatioissa?

Ohjattavani KTM, VTM Minna Stenius väitteli 12.12.2016 erittäin kiinnostavasta aiheesta – asiantuntijoiden tiedonjakamis-motivaatiosta ja käyttäytymisestä. Alla pieni – varsin valikoitunut ja lyhyt – summaus Minnan työstä ja väitöksestä.

Tieto sinällään ei ole hyödyllistä, vaan siinä keskeistä on inhimillinen komponentti – miten sitä käytetään. Elämme tietoyhteiskunnassa, jossa tietointensiivisissä organisaatioissa on välttämätöntä, että asiantuntijat eivät pidä tietoa omanaan vaan tiedonvaihto on aktiivista. Tämä käyttäytyminen on olennaisesti vapaaehtoista – kukaan muu ei voi ennalta tarkkaan säädellä tai edes tietää, mitä tietoa asiantuntija ei jaa tai jakaa. Koska kyse on tällaisesta harkinnanvaraisesta, reflektiivisestä toiminnasta, motivaatiolla on keskeinen rooli käyttäytymisen proksimaalisena ennustajana. Siksi psykologiset mallit, jotka huomioivat myös sosiaaliset ja organisaatiotason vaikutteet, ovat erinomainen tarkastelukulma tähän käyttäytymismuotoon.

Minna Steniuksen väitöskirja tuo tähän tutkimuskenttään ja myös käytäntöön tärkeitä havaintoja. Väitöskirjan yhteenveto löytyy e-thesis-palvelusta.

Alla pienimuotoista yhteenvetoa joistakin keskeisistä seikoista sekä suurelle yleisölle että tiedonjakamismotivaation tutkijoille:

  • Usein tiedonjakamismotivaatio on operationalisoitu kaksinapaisesti sisäisenä ja ulkoisena motivaationa. Itsemääräämisteorian osalta on kuitenkin tärkeä erottelu ulkoisen motivaation autonomisuuden asteen suhteen. Koettu toiminnan ulkoinenkin syy voi olla joko todella kontrolloitua ja ”pakottavaa” (”teen siksi, koska muut painostavat”) tai omaehtoista (”teen tämän siksi, että se johtaa minun arvojeni mukaisiin ja tärkeiksi kokemiin lopputuloksiin”).
  • Stenius osoittaa, että puhdas sisäinen motivaatio (ilo, nautinto) ei ennusta tiedonjakamista yhtä hyvin kuin samastunut motivaatio: kokemus siitä, että toiminnan syynä on se, että pidän toiminnan seurauksia tärkeinä, samastun toiminnan arvoihin. Tämä on samalla kokemusta myös työn mielekkyydestä.
  • Uskomuselisitaatiotutkimuksen (belief elicitation) oli tarkoituksenmukainen osa asenne-mittarin rakentamista. Tätä pienimuotoista laadullista tutkimusta hyödynnetään usein järkeillyn toiminnan lähestymistavassa (ent. suunnitellun toiminnan teoria) mm. terveystutkimuksen alueella, kun halutaan käyttää asennemittarin indikaattoreina kyseiselle kohderyhmälle relevantteja uskomuksia. Näin kvantitatiiviseen lomakekyselyyn mukaan tulevat kysymykset kuvaavat juuri kulloisellekin kohderyhmälle olennaisia, heidän ympäristössään korostuvia tekijöitä.
    Stenius myös ehdottaa, että käytännössä organisaatioiden kehittäjille tästä lähestymistavasta on hyötyä, kun halutaan saada selville, mitkä ovat vallitsevat, yleiset uskomukset halutun toiminnan (kuten tiedonjakamisen) esteistä tai tiettyjen koettujen normien määrittäjätahoista.
  • Samassa työssä tarkasteltiin sekä tiedon jakamista että sen panttaamista tai pihtaamista. Motivaation laadulla oli tämänkin ennustamisessa väliä: ulkoinen motivaatio oli yhteydessä tiedon panttaamiseen.
  • Kohdekäyttäytymisen tarkka määrittely ja järkevä operationalisointi. Kuten interventioissa, myös käyttäytymistä havainnoivissa tutkimusta ennustearvoa lisää huomattavasti se, että kohdekäyttäytyminen on määritelty tarkasti: kohde, toiminta, konteksti ja ajankohta. Tiedon jakaminen on eri asia silloin, kun se tapahtuu kokouksissa ja silloin, kun kyse ei ole normaaliin työtehtävään kuuluvasta velvoitteesta vaan epävirallisesta tiedonjakamisesta (lähellä organisaatiokansalaisuuden käsitettä).

Loppuhuomiona: Kuten Stenius väitöstilaisuudessaan korosti: Tietojohtamista on hallinnut tiedon kokoaminen ja tietovarastojen synnyttäminen, mutta tieto saa arvonsa vasta kun sitä käytetään. Tietoa pitäisi käyttää myös tehokkaasti. Tällöin avain on tiedonjakamisen ymmärtäminen ja sen johtaminen.

Tiedonjakamismotivaation edistäjille organisaatioissa listataan useita käytännön toimenpiteitä sekä alkuperäisartikkeleissa että Steniuksen väitöskirjan yhteenvedossa (ks. sivu 71).

Lämmin lukusuositus!

Ja vielä – paljon onnea Minnalle upeasta suorituksesta ja laadukkaista tuotoksista!

******************* ************************************

Käytännön sovellus loppukevennykseksi

Loppukevennyksenä ja käytännön sovelluksena teen ”me-searchin” analysoiden omia vaikuttimiani asiantuntemukseeni liittyvän tiedon jakamiseen blogissa. Kirjoitan tätä blogia ilman erillisiä materiaalisia insentiivejä, koska koen sen erittäin mielekkääksi tutuilta ja tuntemattomilta saadun palautteen ansiosta. Seuraavassa erittely kahden teorian – Steniuksenkin väitöskirjassa käytettyjen – käsitteiden valossa siitä, miksi jaan tietoa bloginkirjoittamisen muodossa:

  • Tulosodotukset / asenteet: Punnitsen monipuolisesti plussia ja miinuksia: Vaikka blogien kirjoittaminen vie hieman aikaa muulta työltä, vaa’assa painaa silti enemmän siitä koetut hyödyt: saa jaettua ajatuksen jyviä reaaliaikaisesti ja ilman virallisen julkaisuprosessin raskautta, myös hyödyt käytännön soveltajille ovat plussaa
  • Pystyvyyden tunne / koettu kontrolli: Koen, että osaan kirjoittaa riittävän hyviä tekstejä ilman suurta vaivannäköä.
  • Subjektiivinen normi: Minuun todennäköisesti myös vaikuttaa se, että niin monet muutkin tutkijat blogaavat (deskriptiivinen normi), mutta ei juurikaan se, että minulta sitä erityisemmin odotettaisiin (injunktiivinen normi)
  • Autonominen vs. kontrolloitu motivaatio: edellistä on paljon: Minusta on hauskaa kirjoittaa ajatuksiani (intrinsinen motivaatio), mutta myös koen sen tärkeäksi arvoksi, että tieteestä tiedotetaan käytäntöön ja koen sen osaksi interventiotutkijan identiteettiänikin (samastunut ja integroitunut motivaatio). Kontrolloitu motivaatio sen sijaan on aika alhainen: en miellä tekemiseni syyksi mitään ulkoista painostusta kenenkään taholta (ekstrinsinen motivaatio, ulkoinen pakko), eikä myöskään syyllisyys motivoi blogailuani (ns. sisäinen pakko).

Ratkaisuja etsivän interventiotutkimuksen kaipuuta vuodelta 2014

Tasan kaksi vuotta sitten Helsingin Sanomat (8.12.2014) julkaisi oheisen mielipidekirjoitukseni. Tämä oli aikaa ennen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmia ja tutkimuksen hyödyntämisen kärkihankkeita.

(Olin itse otsikoinut tämän ”Tutkimusta tarvitaan hyvinvoinnin edistämisen keinoista”, mutta HS muutti raflaavammaksi: ”Tutkimus kohdennettava oikein”.)

”Mie­li­pi­de­si­vul­la on kes­kus­tel­tu per­hei­den aut­ta­mi­ses­ta ja si­tä kos­ke­vis­ta tut­ki­mus­tar­peis­ta. Per­heet tar­vit­se­vat konk­reet­tis­ta apua, mut­ta toi­saal­ta tut­ki­mus­tie­to on läh­tö­koh­ta avun koh­den­ta­mi­seen ja toi­men­pi­tei­den va­lin­taan.

Laa­jem­pi­kin on­gel­ma suo­ma­lai­ses­sa tut­ki­mus­ken­täs­sä on kes­kit­ty­mi­nen asiain­ti­lo­jen ja on­gel­mien ku­vaa­mi­seen sen si­jas­ta, et­tä tut­kit­tai­siin on­gel­mien rat­kai­se­mi­sen ta­po­ja. Eri­lai­sil­la so­siaa­li- ja ter­vey­den­huol­lon toi­men­pi­teil­lä on eri­lai­set hyö­dyt, si­vu­vai­ku­tuk­set ja kus­tan­nuk­set, ja kent­tä­ko­kein voi­tai­siin tun­nis­taa par­hai­ten hy­vin­voin­ti­tu­lok­sia tuot­ta­vat ja edul­li­sim­mat kei­not. Vai­kut­ta­vik­si to­det­tu­ja val­mii­ta­kin me­ne­tel­miä mo­niin on­gel­miin on, ja kan­sain­vä­li­seen tut­ki­mus­näyt­töön pe­reh­ty­mäl­lä pyö­rää ei tar­vit­si­si kek­siä uu­del­leen.

Tut­ki­mus­ta tar­vi­taan li­sää, mut­ta pon­nis­tuk­set tu­lee koh­dis­taa par­hai­ta rat­kai­su­ja tun­nis­ta­viin in­ter­ven­tio­tut­ki­muk­siin.”

Täydennys: Tietysti perustutkijoita tarvitaan edelleen, mutta interventiotutkijoiden osuuden tutkijakunnasta soisi kasvavan edes joidenkin prosenttiyksiköiden verran. Näin tutkimuksesta tehtävät käytännön johtopäätökset ja ratkaisuehdotukset olisi vähemmän spekulointia vaan myös empiirisesti koeteltuja ratkaisuja.

Onko interventio hyväksyttävä? Keskeinen kriteeri kehitysvaiheessa

Puhun paljon vaikuttavuudesta ja sen keskeisyydestä hyvinvoinnin & terveyden edistämisen toimenpiteiden kriteerinä. Vaikuttavuus on kuitenkin vain yksi monista tärkeistä kriteereistä. Toimenpiteiden täytyy olla myös hyväksyttäviä kohderyhmän, toteuttajien ja kansalaisten (ja päätöksentekijöiden) näkökulmasta.

Muita usein tärkeiksi nostettuja kriteereitä on kustannusvaikuttavuus, haittavaikutukset, tasa-arvoseuraukset ja käytännöllisyys tai toteutuskelpoisuus (Michie ym. 2014, summary), joita olemme myös punninneet esimerkiksi Let’s Move It -interventiopakettia kehittäessä (Hankonen ym. 2016).

Hyväksyttävyys on monesti itse asiassa edellytys käytännön vaikuttavuudelle: jos toteuttajat eivät näe hommaa hyväksyttävänä, toteutus tyssää siihen.

laine-et-al-title

Onko opiskelijoiden istumisen vähentäminen hyväksyttävää opettajien mielestä, ja millä keinoilla?

Hiljattain julkaisimme nuorten liikunnan edistämistä tutkivan Let’s Move It -projektin esitutkimusvaiheesta osatutkimuksen (Laine ym. 2016), joka käsitteli juuri tätä hyväksyttävyyskriteeriä. Liika istuminen alkaa olla todellinen uhka jo nuorten tuki- ja liikuntaelimistön terveydelle.

Tavoitteemme oli interventiopaketin eräänä osana pyrkiä edistämään aktiivisempaa luokkahuoneympäristöä. Keskeinen toimija luokkahuoneissa toki on opettaja, joten tähän ”ympäristöagenttiin” tuli kohdistaa osa interventiosta. Siksi tarkastelimme, miten ammatillisten oppilaitosten opettajat suhtautuvat opiskelijoiden istumisen vähentämisen tavoitteeseen ja miten he kokevat sen sopivan osaksi toisen asteen ammatillista koulutusta. Tarkastelimme myös, mitä aktivoivia keinoja opettajat jo nyt käyttävät ja minkä keinojen kokeilemiseen suhtautuvat myönteisimmin.

Olisi ollut kamikazemaista lähteä toteuttamaan interventiota ilman, että tunnemme kohderyhmän ajatuksia ja kokemuksia, sovittamatta toimenpiteitä heidän aatoksiinsa.

Löydökset ohjasivat meitä suunnittelemaan intervention viestintää ja sisältöä siten, että se parhaiten vastaisi opettajien tarpeisiin, toiveisiin ja huoliin.

Lisäksi luokittelimme haastattelupuheesta opettajien käsityksiä siitä, mitkä seikat heidän mielessään, ryhmien toiminnassa ja oppilaitoskontekstissa ovat istumisen vähentämistoimenpiteitä estäviä ja haittaavia tekijöitä tai helpottavia tekijöitä. Hyödynsimme tässä tietääksemme ensimmäistä kertaa Suomessa COM-B- ja TDF-viitekehyksiä (näistä suomenkielinen koonti kirjoittamastani luvusta Sosiaalipsykologian sukupolvet -kirjassa vuodelta 2012). TDF-viitekehys eli Theoretical Domains Framework on hyödyllinen koonti psykologisesta ja muusta käyttäytymistieteellisestä kirjallisuudesta löytyvästä käsitteistöstä, joka koskee ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavia tekijöitä.

Poimintoja löydöksistä:

  • Lomakekyselyyn vastaajista 87 % piti tärkeänä, että oppilaitoksissa vähennetään opiskelijoiden liiallista istumista
  • Kuitenkin alle puolet kertoi jo hyödyntävänsä jotakin istumisen vähentämisen keinoa oppitunneillaan
  • Eri istumisen vähentämiskeinojen koettu suosittuus (ja valmius kokeilla niitä) ei juuri eronnut ammattiaineiden ja muiden aineiden (esim. äidinkieli, matematiikka) opettajien välillä, vaikka ammattiaineiden tuntiopetus oli keskimäärin jo aktiivisempaa – tämä on luonteva tulos
  • Valmiimpia opettajat keskimäärin olivat kokeilemaan aktiivisuustaukoja opettajien tai opiskelijoiden vetäminä sekä se, että opiskelijoilla olisi lupa välillä seisoa tai kävellä luokassa
  • Myös jumppapallot ja muut liikuntavälineet luokassa koettiin kiinnostaviksi
  • Ylipäänsä useissa eri interventiokeinoissa halukkuus kokeilla ja käyttää vaihteli laajasti, mikä johti laajan valinnanvapauden interventioon
  • Peräti 89% vastaajista ilmoitti olevansa valmis kokeilemaan ainakin yhtä istumisen vähentämiskeinoa
  • Fokusryhmähaastatteluista ilmeni, että opettajat tunnistivat sekä estäviä että helpontavia tekijöitä laajalti taidoistaan, motivaatiostaan ja oppilaitosympäristöstä
  • Estäviksi tekijöiksi opettajat kertoivat ennakoivansa mm. sitä, että pelkäävät istumisen vähentämisen vaikuttavan kielteisesti oppimiseen ja sitä, että luokkahuoneet ovat liian pieniä aktiivisuuden toteuttamiseen
  • Helpontavina tekijöinä mainittiin mm. se, että istumisen vähentäminen on oivallinen keino tuoda luokkiin työrauhaa ja jaksottaa opetusta, ja että istumisen vähentämisestä on hyötyä lihaksistolle ja tuki- ja liikuntaelimistölle

Tulokset ohjasivat meitä suunnittelemaan intervention viestintää ja sisältöä siten, että se parhaiten vastaisi opettajien tarpeisiin, toiveisiin ja huoliin. Tutkimus on luettavissa Health Promotion Practice -lehdestä. Lähetän mielelläni pdf-kopioita kiinnostuneille, joilla ei ole tilausta lehteen.

Laine ym 2016 Taulukko

 

Vaikka hyödynsimme interventiotutkimuksessamme toki olemassaolevia käytäntöjä ja esimerkiksi kokemuksia Liikkuva koulu -hankkeesta peruskouluista, huomasimme, että toiselle asteelle jouduttiin myös huomioimaan ikäryhmän mukaisia seikkoja. Näitä ilmenee haastatteluissa paljon. Nyt, kun Liikkuva koulu -hanke laajenee toiselle asteelle koko maassa, toivoaksemme tästäkin artikkelista on hyötyä hankkeen levittäjille, jotta pyörää ei tarvitsisi keksiä uudelleen (tai samanlaisia haastatteluja toistaa kaikissa kouluissa erillään moneen kertaan) ja siten innovaatioita voisi rakentaa pikaisemmin tämän päälle hyödyntäen, näistä kokemuksista ainakin alustavasti ammentaen.

Nyt, kun Liikkuva koulu -hanke laajenee toiselle asteelle koko maassa, toivomme tästä tutkimuksesta olevan hyötyä toteutuksen suunnittelussa ja toimeenpanossa.

Lopuksi: Hyväksyttävyys keskeistä – vaikuttavuusarviota unohtamatta

Havainnollisia esimerkkejä hyväksyttävyyden keskeisestä roolista löytyy muiltakin terveyden edistämisen alueilta. Vaikuttavin keino suitsia tupakointia on rahalliset kannustimet käyttäytymisohjauksen tukena – mutta kiinnostavaa on myös, että tämä on myös vähiten hyväksytty keino sekä kansan että päätöksentekijöiden mielessä Briteissä – sentään raskaana olevien tupakoinnin (jolla on merkittäviä haittoja sikilölle) kohdalla tätä pidetään hieman enemmän hyväksyttävänä (esim. Giles ym. 2015).

Ei ole demokraattisen yhteiskunnan periaatteiden mukaista, että toimenpiteitä ajetaan läpi vastoin merkittävän enemmistön tahtoa. Monesti on huomattu, että kansalaiset kokevat rajusti rajoittavatkin toimenpiteet hyväksyttäviksi: tupakoitsijoiden enemmistö kannatti Briteissä merkittäviä ympäristöllisiä rajoituksia tupakointiin, ehkä intuition vastaisesti. Vastaavanlaisena hyväksyttävyys-tutkimuksena lainsäädännöllisistä interventioista voi pitää taannoista TNS Gallupin toteuttamaa kyselyä, jonka mukaan suomalaisten enemmistö ei pidä hyväksyttävänä alkoholilain löyhennyksiä, vaan haittojen ja hyötyjen punninnassa haitat painavat enemmän (TNS Gallup, Ehyt ry). Pelkkä hyväksyttävyys ei voi kuitenkaan olla ainoa kriteeri, vaan:

Summa summarum: Interventioita kehitettäessä hyväksyttävyyden, käytännöllisyyden, vaikuttavuuden, haittavaikutusten vähyyden, tasa-arvon säilyttämisen ja halpuuden välillä on hyvä tehdä eksplisiittiset, perustellut arviot ja järkevät, tietoiset päätökset.

 

Lisälähteitä: Slideja BCW-lähestymistavasta