Onko omaseurannasta haittaa painonpudotuksessa?

Helsingin Sanomissa uutisoitiin toissapäivänä (26.9.2016), että ”kannettavia teknisiä laitteita käyttävät laihtuivat kokeessa vähemmän kuin ihmiset, jotka eivät käytä ”trackereita”” ja että ”askelmittarin tai aktiivisuusrannekkeen käyttö voi olla laihduttajalle haitaksi”.

Tämä johtopäätös veti hieman mutkia suoriksi, ja HS julkaisikin tänään 28.9. asioita oikovan mielipide-kirjoituksemme:

hsmielipide-160928

Kyseisessä tutkimuksessa nimittäin *ei* vertailtu, onko askelmittarin tai aktiivisuusrannekkeen käyttö tuloksellisempaa kuin sen käyttämättä jättäminen. Tutkimus sen sijaan selvitti, parantaako käsivarteen kiinnitettävän liikunnanseurantalaitteen käyttö painonpudotustuloksia tavallisen ryhmäperustaisen elintapaintervention LISÄKSI.

Sekä verrokit että tutkimusryhmä siis osallistuivat aika intensiiviseen elintapainterventioon:

  • Ryhmäsessioita oli puolen vuoden ajan viikottain ja sen jälkeen puolentoista vuoden ajan kuukausittain.
  • Viimeisen puolentoista vuoden ajan osallistujille soitettiin tukipuheluita kuukausittain sekä he saivat tekstiviestejä viikottain tai jopa kahdesti viikossa.

Siispä HS:n jutun johtopäätös siitä, että aktiivisuusranneketta ja askelmittareita käyttäville tutkimus merkitsisi ”huonoja uutisia”, on perusteeton. On valtava määrä muita tutkimuksia, jotka tukevat omaseurannan hyviä vaikutuksia sekä liikuntaan että painonlaskuun (esimerkiksi Michien ja kumppanien koostetutkimus liikunta- ja ravitsemusinterventioista, sekä Harkinin ja kumppanien koostetutkimus 2016, tästä lisää alempana).

Johtopäätös, että aktiivisuusranneketta ja askelmittareita käyttäville tutkimus merkitsisi ”huonoja uutisia”, on perusteeton.

On kuitenkin kiinnostava tulos, että intensiivisen elintapaneuvonnan päälle oli turhanpäiväistä lisätä teknologia-avusteista seurantaa kuntoilusta ja ravitsemuksesta. Mutta mistä se voisi kertoa?

Käyttäytymisen kokonaisuuden kannalta ei välttämättä ole tarkoituksenmukaistakaan, että näin intensiivisen elintapaneuvonnan lisäksi ohjeistetaan osallistujia käyttämään peräti kahden vuoden ajan tätä seurantalaitetta. Toiseksi käytetty teknologia oli lisäksi hyvin erikoinen, käsivarteen kiinnitettävä tracker, jonka seurantatulokset nähdäkseen osallistujan täytyi erikseen kirjautua johonkin ohjelmaan. (On ehkä turhan rohkeaa yleistää tästä saatuja tuloksia esimerkiksi askelmittariin tai kännykän seuranta appseihin.) Kolmanneksi tässä tutkimuksessa tämän omaseurantamuodon käyttö tosielämässä jäi kohtuullisen vähäiseksi, tutkijoiden ohjeistuksesta huolimatta. Tämän kertoo ns. interventiouskollisuutta (fidelity) raportoiva lisäliite: hyvin pieni vähemmistö käytti tätä omaseurantaa päivittäin tai edes muutaman kerran viikossa. Tämäntyyppinen, aika vaikeasti käytettävä omaseurantalaite ei siis välttämättä ole sopiva tähän tarkoitukseen – saati sitten säännöllisesti peräti kahden vuoden ajan. On erittäin todennäköistä, että osallistujat – sekä verrokki- että interventioryhmässä – käyttivät lisäksi esimerkiksi paperista liikuntapäiväkirjaa (tai jotakin toisenlaista ”kirjanpitomenetelmää”) muutoksen tukena.

Tapaus osoittaa siis myös, kuinka tärkeää interventiotutkijoiden on a) etukäteen arvioida interventiokeinojen hyväksyttävyyttä, käytettävyyttä ja toteutuskelpoisuutta ja b) jälkeenpäin arvioida intervention prosesseja – ei ainoastaan lopputuloksia – eli esimerkiksi intervention eri osien toteutunutta käyttöä. Näin voidaan tehdä viisaampia johtopäätöksiä kokonaisuudesta.

Kaikki omaseuranta-härpäkkeet eivät tietystikään ole samasta puusta veistettyjä, ja kuluttajien tietysti kannattaa olla tarkkoina sen suhteen, millaisia ominaisuuksia kukin tarjoaa. Jo muutamia vuosia sitten ilmestyivät ensimmäiset sisällönanalyysit kuntoilu-äppsien sisältämistä käyttäytymismuutostekniikoista (yleisimpiä olivat omaseuranta, palaute ja tavoitteen asettaminen). Sovellus, joka vain taustalla kirjaa ylös toteutuneet askeleet, eroaa psykologisilta seurauksiltaan merkittävästi sellaisesta sovelluksesta, joka säännöllisesti ja usein saa ihmisen havahtumaan toteutuneeseen toimintaan (eli omaseurannasta saatuun palautteeseen) ja aktiivisesti suhteuttamaan toimintaansa henkilökohtaisesti asetettuun tavoitteeseen.

Omaseuranta-komponentin tarkemman sisällön erittelystä seuraavaksi.

Tapaus osoittaa, kuinka tärkeää interventiotutkijoiden on arvioida etukäteen interventiokeinojen hyväksyttävyyttä ja jälkeenpäin toteutuneita prosesseja – lopputulosten arvioinnin lisäksi.

Aiemmin tänä vuonna arvostettu Psychological Bulletin -lehti julkaisi ison koostetutkimuksen (meta-analyysin) siitä, vaikuttaako etenemisen seuranta tavoitteen saavuttamiseen. Esimerkiksi, jos haluan muuttaa elintapojani terveellisemmäksi, kannattaako minun kirjata ylös syömiseni ja liikkumiseni. Meta-analyysissä oli mukana monia eri käyttäytymisiä ja lopputuloksia, kuten astman hallinta, masennus, verensokeri, verenpaine, liikunta ja paino.

Omaseurannasta voi eritellä useita ulottuvuuksia (Harkin et al 2016, taulukko 1, s. 201):

  • Seurataanko käyttäytymistä (esim. liikuntaa, kasvisten syöntiä) vai sen lopputuloksia (esim. painoa)?
  • Onko etenemisen seuranta julkista vai yksityistä, ja jääkö yksityinen seuranta omaan tietoon?
  • Tallennetaanko tai merkitäänkö seuranta johonkin ylös vai ei? Esimerkiksi kirjataanko toteutunut liikuntamäärä liikkumispäiväkirjaan?
  • Verrataanko etenemistä johonkin – aiempaan tilaan tai entiseen etenemistahtiin, toivottuun tulevaisuuden tilaan tai muiden ihmisten etenemiseen?
  • Havainnoidaanko tavoitteen saavuttamisen vauhtia vai etäisyyttä tavoitteeseen?
  • Onko omaseuranta passiivista (sattuu huomaamaan helposti) vai aktiivista (pyrkii tietoisesti suorittamaan omaseurantaa)?

Tämäkin yksittäinen käyttäytymismuutostekniikka (kaikkien 93 tunnistetun muutostekniikan joukossa, ks. Michie et al 2013) ei ole siis mikään yksioikoinen juttu. Omaseurantaa kulloiseenkin käyttäytymismuutos-tilanteeseen soveltaessa tulee siis huomioida useita tekijöitä ja tehdä tietoisia, perusteltuja valintoja.

Harkinin ja kollegoiden meta-analyysin tulokset ovat kiinnostavia ja niitä on osin tarkasteltu eri käyttäytymismuodon mukaan. Interventioissa oli ensinnäkin keskimäärin onnistuttu lisäämään tavoitteeseen etenemisen seurantaa sekä itse tavoitteen saavuttamista. Analyysi osoitti, että tavoitteen saavuttaminen selittyi juurikin seurannan useudella. Isoimmat vaikutukset olivat, kun seurannan tulokset raportoitiin tai tehtiin julkisiksi, ja kun seurantatieto raportoitiin fyysisesti (ei esimerkiksi annettu automaattisesti kirjautua kännykän liikunta-appsiin, vaan henkilö kirjoitti sen itse kynällä omaan lokikirjaan). Interventiot toki sisälsivät muitakin käyttäytymismuutostekniikoita: interventiot, joissa seurantaan yhdistettiin tavoitteen asettamista, toiminnan suunnittelua ja välitöntä palautetta käyttäytymisestä saivat aikaan isompia vaikutuksia kuin ne omaseuranta-interventiot, joissa näitä lisätekniikoita ei ollut. Ne ovatkin tärkeitä itsesäätelyn osa-alueita: omaseuranta on vain yksi osa isompaa tavoitteellisen toiminnan säätelyn kokonaisuutta. Alkuperäinen tutkimus on luettavissa täältä!

 


Osia tekstistä olen julkaissut jo 26.9. Käyttäytymisen muutos ja hyvinvointi tähtäimessä -facebook-sivulla.

Viitetiedot:

Harkin, B., Webb, T. L., Chang, B. P., Prestwich, A., Conner, M., Kellar, I., Benn, Y., & Sheeran, P. (2016). Does monitoring goal progress promote goal attainment? A meta-analysis of the experimental evidence. Psychological Bulletin, 142, 198-229.

Michie, Susan; Abraham, Charles; Whittington, Craig; McAteer, John; Gupta, Sunjai (2009). Effective Techniques in Healthy Eating and Physical Activity Interventions: A Meta-Regression. Health Psychology,  28, 6. 690-701.