Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2016

Onko omaseurannasta haittaa painonpudotuksessa?

Helsingin Sanomissa uutisoitiin toissapäivänä (26.9.2016), että ”kannettavia teknisiä laitteita käyttävät laihtuivat kokeessa vähemmän kuin ihmiset, jotka eivät käytä ”trackereita”” ja että ”askelmittarin tai aktiivisuusrannekkeen käyttö voi olla laihduttajalle haitaksi”.

Tämä johtopäätös veti hieman mutkia suoriksi, ja HS julkaisikin tänään 28.9. asioita oikovan mielipide-kirjoituksemme:

hsmielipide-160928

Kyseisessä tutkimuksessa nimittäin *ei* vertailtu, onko askelmittarin tai aktiivisuusrannekkeen käyttö tuloksellisempaa kuin sen käyttämättä jättäminen. Tutkimus sen sijaan selvitti, parantaako käsivarteen kiinnitettävän liikunnanseurantalaitteen käyttö painonpudotustuloksia tavallisen ryhmäperustaisen elintapaintervention LISÄKSI.

Sekä verrokit että tutkimusryhmä siis osallistuivat aika intensiiviseen elintapainterventioon:

  • Ryhmäsessioita oli puolen vuoden ajan viikottain ja sen jälkeen puolentoista vuoden ajan kuukausittain.
  • Viimeisen puolentoista vuoden ajan osallistujille soitettiin tukipuheluita kuukausittain sekä he saivat tekstiviestejä viikottain tai jopa kahdesti viikossa.

Siispä HS:n jutun johtopäätös siitä, että aktiivisuusranneketta ja askelmittareita käyttäville tutkimus merkitsisi ”huonoja uutisia”, on perusteeton. On valtava määrä muita tutkimuksia, jotka tukevat omaseurannan hyviä vaikutuksia sekä liikuntaan että painonlaskuun (esimerkiksi Michien ja kumppanien koostetutkimus liikunta- ja ravitsemusinterventioista, sekä Harkinin ja kumppanien koostetutkimus 2016, tästä lisää alempana).

Johtopäätös, että aktiivisuusranneketta ja askelmittareita käyttäville tutkimus merkitsisi ”huonoja uutisia”, on perusteeton.

On kuitenkin kiinnostava tulos, että intensiivisen elintapaneuvonnan päälle oli turhanpäiväistä lisätä teknologia-avusteista seurantaa kuntoilusta ja ravitsemuksesta. Mutta mistä se voisi kertoa?

Käyttäytymisen kokonaisuuden kannalta ei välttämättä ole tarkoituksenmukaistakaan, että näin intensiivisen elintapaneuvonnan lisäksi ohjeistetaan osallistujia käyttämään peräti kahden vuoden ajan tätä seurantalaitetta. Toiseksi käytetty teknologia oli lisäksi hyvin erikoinen, käsivarteen kiinnitettävä tracker, jonka seurantatulokset nähdäkseen osallistujan täytyi erikseen kirjautua johonkin ohjelmaan. (On ehkä turhan rohkeaa yleistää tästä saatuja tuloksia esimerkiksi askelmittariin tai kännykän seuranta appseihin.) Kolmanneksi tässä tutkimuksessa tämän omaseurantamuodon käyttö tosielämässä jäi kohtuullisen vähäiseksi, tutkijoiden ohjeistuksesta huolimatta. Tämän kertoo ns. interventiouskollisuutta (fidelity) raportoiva lisäliite: hyvin pieni vähemmistö käytti tätä omaseurantaa päivittäin tai edes muutaman kerran viikossa. Tämäntyyppinen, aika vaikeasti käytettävä omaseurantalaite ei siis välttämättä ole sopiva tähän tarkoitukseen – saati sitten säännöllisesti peräti kahden vuoden ajan. On erittäin todennäköistä, että osallistujat – sekä verrokki- että interventioryhmässä – käyttivät lisäksi esimerkiksi paperista liikuntapäiväkirjaa (tai jotakin toisenlaista ”kirjanpitomenetelmää”) muutoksen tukena.

Tapaus osoittaa siis myös, kuinka tärkeää interventiotutkijoiden on a) etukäteen arvioida interventiokeinojen hyväksyttävyyttä, käytettävyyttä ja toteutuskelpoisuutta ja b) jälkeenpäin arvioida intervention prosesseja – ei ainoastaan lopputuloksia – eli esimerkiksi intervention eri osien toteutunutta käyttöä. Näin voidaan tehdä viisaampia johtopäätöksiä kokonaisuudesta.

Kaikki omaseuranta-härpäkkeet eivät tietystikään ole samasta puusta veistettyjä, ja kuluttajien tietysti kannattaa olla tarkkoina sen suhteen, millaisia ominaisuuksia kukin tarjoaa. Jo muutamia vuosia sitten ilmestyivät ensimmäiset sisällönanalyysit kuntoilu-äppsien sisältämistä käyttäytymismuutostekniikoista (yleisimpiä olivat omaseuranta, palaute ja tavoitteen asettaminen). Sovellus, joka vain taustalla kirjaa ylös toteutuneet askeleet, eroaa psykologisilta seurauksiltaan merkittävästi sellaisesta sovelluksesta, joka säännöllisesti ja usein saa ihmisen havahtumaan toteutuneeseen toimintaan (eli omaseurannasta saatuun palautteeseen) ja aktiivisesti suhteuttamaan toimintaansa henkilökohtaisesti asetettuun tavoitteeseen.

Omaseuranta-komponentin tarkemman sisällön erittelystä seuraavaksi.

Tapaus osoittaa, kuinka tärkeää interventiotutkijoiden on arvioida etukäteen interventiokeinojen hyväksyttävyyttä ja jälkeenpäin toteutuneita prosesseja – lopputulosten arvioinnin lisäksi.

Aiemmin tänä vuonna arvostettu Psychological Bulletin -lehti julkaisi ison koostetutkimuksen (meta-analyysin) siitä, vaikuttaako etenemisen seuranta tavoitteen saavuttamiseen. Esimerkiksi, jos haluan muuttaa elintapojani terveellisemmäksi, kannattaako minun kirjata ylös syömiseni ja liikkumiseni. Meta-analyysissä oli mukana monia eri käyttäytymisiä ja lopputuloksia, kuten astman hallinta, masennus, verensokeri, verenpaine, liikunta ja paino.

Omaseurannasta voi eritellä useita ulottuvuuksia (Harkin et al 2016, taulukko 1, s. 201):

  • Seurataanko käyttäytymistä (esim. liikuntaa, kasvisten syöntiä) vai sen lopputuloksia (esim. painoa)?
  • Onko etenemisen seuranta julkista vai yksityistä, ja jääkö yksityinen seuranta omaan tietoon?
  • Tallennetaanko tai merkitäänkö seuranta johonkin ylös vai ei? Esimerkiksi kirjataanko toteutunut liikuntamäärä liikkumispäiväkirjaan?
  • Verrataanko etenemistä johonkin – aiempaan tilaan tai entiseen etenemistahtiin, toivottuun tulevaisuuden tilaan tai muiden ihmisten etenemiseen?
  • Havainnoidaanko tavoitteen saavuttamisen vauhtia vai etäisyyttä tavoitteeseen?
  • Onko omaseuranta passiivista (sattuu huomaamaan helposti) vai aktiivista (pyrkii tietoisesti suorittamaan omaseurantaa)?

Tämäkin yksittäinen käyttäytymismuutostekniikka (kaikkien 93 tunnistetun muutostekniikan joukossa, ks. Michie et al 2013) ei ole siis mikään yksioikoinen juttu. Omaseurantaa kulloiseenkin käyttäytymismuutos-tilanteeseen soveltaessa tulee siis huomioida useita tekijöitä ja tehdä tietoisia, perusteltuja valintoja.

Harkinin ja kollegoiden meta-analyysin tulokset ovat kiinnostavia ja niitä on osin tarkasteltu eri käyttäytymismuodon mukaan. Interventioissa oli ensinnäkin keskimäärin onnistuttu lisäämään tavoitteeseen etenemisen seurantaa sekä itse tavoitteen saavuttamista. Analyysi osoitti, että tavoitteen saavuttaminen selittyi juurikin seurannan useudella. Isoimmat vaikutukset olivat, kun seurannan tulokset raportoitiin tai tehtiin julkisiksi, ja kun seurantatieto raportoitiin fyysisesti (ei esimerkiksi annettu automaattisesti kirjautua kännykän liikunta-appsiin, vaan henkilö kirjoitti sen itse kynällä omaan lokikirjaan). Interventiot toki sisälsivät muitakin käyttäytymismuutostekniikoita: interventiot, joissa seurantaan yhdistettiin tavoitteen asettamista, toiminnan suunnittelua ja välitöntä palautetta käyttäytymisestä saivat aikaan isompia vaikutuksia kuin ne omaseuranta-interventiot, joissa näitä lisätekniikoita ei ollut. Ne ovatkin tärkeitä itsesäätelyn osa-alueita: omaseuranta on vain yksi osa isompaa tavoitteellisen toiminnan säätelyn kokonaisuutta. Alkuperäinen tutkimus on luettavissa täältä!

 


Osia tekstistä olen julkaissut jo 26.9. Käyttäytymisen muutos ja hyvinvointi tähtäimessä -facebook-sivulla.

Viitetiedot:

Harkin, B., Webb, T. L., Chang, B. P., Prestwich, A., Conner, M., Kellar, I., Benn, Y., & Sheeran, P. (2016). Does monitoring goal progress promote goal attainment? A meta-analysis of the experimental evidence. Psychological Bulletin, 142, 198-229.

Michie, Susan; Abraham, Charles; Whittington, Craig; McAteer, John; Gupta, Sunjai (2009). Effective Techniques in Healthy Eating and Physical Activity Interventions: A Meta-Regression. Health Psychology,  28, 6. 690-701.

Miksi revimme fitness-julisteen palasiksi terveystiedon tunnilla?

Nuorten liikunnan edistämiseen pyrkivän Let’s Move It -ohjelman kolmannessa tapaamisessa käsitellään kriittisesti mediakuvastoa fitness-villityksestä, erityisesti ns. Fitspiration-ilmiötä (”fitness inspiration”). Fitspiration-kuvien ja -sloganien hyväntahtoisena tarkoituksena on lisätä motivaatiota liikuntaan ja fyysisen kunnon kohottamiseen – mutta tarkoitus ei aina pyhitä keinoja.

Opiskelijoita aktivoivan ryhmätehtävän jälkeen yhteiskeskustelun aikana tehdään selväksi, että osa fitness-huumasta on pahasti pielessä ja konkretisoidaan tämä silppuamalla fitspiration-juliste. Miksi? Tässä viisi syytä.

  1. Fitness-kulttuurin kohtuuttomat tavoitteet fyysiselle kunnolle ovat lähtökohtaisesti lannistavia vähän liikkuvan näkökulmasta. Haluamme korostaa, että vähäkin liike on hyvästä. Nuorten on hyödyllistä ymmärtää, että tavoitteeksi ei kannata ottaa ammattiurheilijoiden tai ammattiviihdetaiteilijoiden kunto- ja rasvaprosenttitasoa: sen saavuttaminen ei ole tarpeellista eikä realistista (ainakaan terveesti) ilman valtavaa valmennushenkilöstöä. Jokainen askel ja lisäliike on plussaa. Tavoitteiden asettamisessa maltti on valttia!

  2. Fitness-kuvasto tulee uusintaneeksi mustavalkoista jakoa ”urheilullisiin” ja ”ei-urheilullisiin”. On tärkeä korostaa, että liikunta kuuluu kaikille ja on kaikkien oikeus: ihmisen keho ja mieli on rakennettu niin, että se tekee meille kaikille hyvää. Liikkuminen on kaikkien oikeus. Jos ihminen lähtökohtaisesti määrittelee itsensä ei-urheilulliseksi, hän hän ei lotkauta korvaansakaan puheelle liikunnan hyödyistä tai liikuntavinkeistä.

  3. Fitness-kuvasto ylikorostaa liikunnan ulkonäkökeskeisyyttä – vie huomion epäolennaiseen. Ulkonäkökeskeisyyden haittapuolista olen kirjoittanut aiemmin. Hyvä lähtökohta elämäntapamuutokselle on: ”Olen hyvä tällaisena kuin olen.” Liikunnan syiksi on – ulkonäön muokkauksen sijasta – toivottavaa löytää hyvinvointiin tai yhteisöllisyyteen liittyviä ns. sisäisempiä tavoitteita, kuten vaikkapa parempi unen laatu, stressin hallinta, hauskuus tai kavereiden kanssa ajanvietto. Nuorille kavereiden kanssa ajanviettäminen ja yhdessä tekeminen on terveyshyötyjen lisäksi merkittävä motivaatiotekijä. Toinen tärkeä lähtökohta on osata viis veisata, miltä urheillessa näyttää (ks. This Girl Can -video: eikö tämä ole aika inspiroivaa?).

    Fitspiration-kuvastoa analysoineet tuoreet tutkimukset (esim. tämä  ja tämä) osoittavat, että sisältö monilla fitspiration-sivustoilla herättää syyllisyyttä painosta tai ulkonäöstä, stigmatisoi ylipainoa (täällä siitä, miksi stigmatisointi ei edistä terveyttä), esineellistää ja kannustaa epäterveelliseen syömisen rajoittamiseen. Fitspiration ei siis olekaan kovin paljon terveempi tapa esittää liikunta kuin aiemmin vielä vahingollisemmaksi mielletty Thinspiration-liike.
    Fitspiration-kuvien katselun on todettu pienimuotoisessa kokeellisessa tutkimuksessa myös huonontavan naisten mielialaa ja lisäävän kehotyytymättömyyttä (Tiggeman et al 2015) – mikä ei ole ihanteellinen lähtökohta liikunnan harrastamiselle eikä johda kestävään elintapamuutokseen.
    *


  4. Fitspiration-sloganit (”No pain, no gain”, ”No excuses”, jne) rakentavat käsitystä siitä, että kunnon liikunnassa rehkitään armotta ja tauotta, mikä on a) lannistavaa ja b) altistaa vammoille. Tämä on väärin. Liikuntatavoitteet pitää asettaa lähtökunnon mukaan. Riuhtominen johtaa liikuntavammoihin. Let’s Move It korostaa tervettä liikkumista: Täytyy myös levätä, kehon viestejä kuunnellen.  Tästä ja muistakin näkökulmista Fitspiration-innostusta on kritisoitu aiemmin blogeissa (mm. täällä, täällä ja täällä).
    *


    Kuvahaun tulos haulle fitspiration
    Kuva: Korjattu fitspiration-kuva Buzzfeed-sivustolta.

  5. Mieleenpainuva pedagogiikka. Olemme jo riittävästi nähneet (ja itsekin tehneet) terveyden edistämiseksi kalvosulkeisia, joiden ainoa hyvä puoli on, että nuoret saavat sentään sen aikana makoisat unet. 😉 Tutkimusperustaisessa Let’s Move It -ohjelmassa mahdollisimman suuri osa oppimistavoitteista on pyritty saavuttamaan opiskelijoita aktivoivina paketteina kuten ohjattuina ryhmäkeskusteluina ja -tehtävinä.

 

Tutkimusten mukaan useiden fitspiration-sivustojen sisältö herättää syyllisyyttä painosta tai ulkonäöstä, stigmatisoi ylipainoa, esineellistää ja kannustaa epäterveelliseen syömisen rajoittamiseen.

Näistä syistä Let’s Move Itissa siis revitään fitspiration-juliste ryhmäkeskustelun lopuksi. Tästä harjoituksesta itse nuoret ovat antaneet paljon myönteistä palautetta – erityisesti liikkumattomat ovat havahtuneet joihinkin väärinkäsityksiinsä ja rohkaistuneet suunnittelemaan liikuntakokeiluja.

Haluatko tietää lisää Let’s Move It -ohjelmasta? Lue täältä.

*****(DISCLAIMER: Let’s Move It on suunniteltu erityisesti vähän liikkuville nuorille. Emme tietenkään halua lannistaa niitä nuoria, jotka ovat saaneet innostuksen kipinän fitness-urheilusta ja harrastavat sitä hyvillä mielin terveellisesti! Aivan liian suuri osa nuorista liikkuu terveytensä kannalta liian vähän, ja osasyy siihen on väärinkäsitykset (ks. yllä). Tiedämme toki, etteivät kaikki fitspiration-julisteet ole vinksallaan!
Liikkumisen iloa kaikille!)*****

Kiitos Elisa Kaajalle tekstin aiemman version kommentoinnista, ja Sini-Tuuli Hynyselle yhteistyöstä harjoituksen sisällön ja toteutustavan kehittämisessä!

* Aiempien koostetutkimusten mukaan nämä näkökohdat (myönteisen mielenterveyden edistäminen & vammojen ehkäisytoimenpiteet) luonnehtivat laadukkaita lapsiin ja nuoriin kohdistettuja lihavuuden ennaltaehkäisyohjelmia.

Rakenteiden ja sosiaalisen tärkeydestä

Seuraa vapaata pohdintaa ja ihmettelyä. Olen vuosikymmenen verran tutkinut (sosiaali)psykologisia ilmiöitä liittyen käyttäytymisen muutokseen. Silloin tällöin olen huomannut rivien välistä tai suorempaan, että jotkut ihmiset kuvittelevat tutkimusfokukseni merkitsevän, että oletan sosiaalipsykologisten ilmiöiden olevan tärkein käyttäytymisen (ja sen muutoksen) määrittäjä: Että esimerkiksi vähättelisin joko sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tai sitten biologis-geneettisiä tekijöitä. Ja että pitäisin yksilötason interventioita kaikkein parhaina ja vaikuttavimpina tapoina vaikuttaa käyttäytymiseen, ja väheksyisin rakenteellisten ja yhteiskunnallisten interventioiden merkitystä. Tämähän on aivan hupsu oletus. 🙂

Erään psykologian ensyklopedian (2011) Health Promotion -luku alkaa – psykologien kirjoittamana – toteamuksella, että lainsäädäntö on aina voimallisin tapa vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. Sitä ei kuitenkaan ole demokratioissa haluttu ulottaa kaikkeen ihmisten toiminnan säätelyyn, ja pehmeämpää valistusta ja ”asenteisiin vaikuttamista” pidetään yleisesti hyväksyttynä tapana kaitsea kansaa kohti terveyttä ja hyvinvointia. Ja siitäpä sitten päästäänkin asenteiden muutosta selittävien teorioiden tilaukseen….

Yleinen väärinymmärrys on, että psykologiassa viisveisattaisiin kaikesta muusta kuin yksilöiden päänsisäisestä kognitiosta.

Sosiaalisten normien ja kulttuuristen arvostusten kanssa on vähän sama asia. Yleinen väärinymmärrys on, että psykologiassa viisveisattaisiin kaikesta muusta kuin yksilöiden päänsisäisestä kognitiosta. Psykologeja (ja ”psykologista sosiaalipsykologiaa” tekeviä sosiaalipsykologeja) muistutetaan ahkerasti ”sosiaalisen” merkityksestä, yhteisön normeista ja niin edelleen. Hyvä niin. Perusteeton psykologisointi ja medikalisointi pitääkin pitää aisoissa ja kyseenalaistaa. Mutta olkiukkojen kehittelyä vastustan.

Feministipamfletteja jo teininä tankanneena olen jo nuorena pitänyt sosiaalisen vaikutusta niin itsestäänselvänä, että hämmästyn aina, kun joku olettaa, etten sitä tiedosta.

Suurin osa inhimillisen käyttäytymisen ilmiöistä on monitekijäisiä. Syytä ei ole myöskään ”redusoida” selityksiä pelkästään sosiaaliseen ja laiminlyödä yksilö- ja sosiaalipsykologisia tekijöitä.

Suurin osa inhimillisen käyttäytymisen ilmiöistä on monitekijäisiä.

Onkohan tämä sosiaalipsykologi-termiin liitetty psykologisointiennakkoluulo yksi syy siihen, että monet kokeneet suosittelevat käyttäytymistieteilijä -nimikkeen suosimista – ei tulisi väärinymmärrystä, että käyttäytymisen selitystä olisi tarkoitus hakea yksinomaan psykologiasta….

Hedelmällinen tapa pyrkiä ymmärtämään maailmaa on yhdistää eri analyysitasoja. Willem Doisen mukaan onkin niin, että hyvä sosiaalipsykologinen tutkimus yhdistää 1) yksilönsisäisten ilmiöiden, 2) yksilöidenvälisten, interpersoonallisten, 3) ryhmien tai asemien väliset, ja 4) ideologian tasot.

 

Teoria ja lähestymistapa ei ole ”totuus”, vaan yksi näkökulma, käsitteellinen apparaatti, jonka kautta tutkija asiaa lähestyy. Liian usein erehdytään luulemaan, että tutkimuksessa käytetty teoria vastaa tutkijan kokonaiskäsitystä maailmasta ja ilmiöstä.