Huonot laihdutusohjelmat ja ”fitness-buumi” vaikeuttavat terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä

Tänään on Älä laihduta -päivä. Painonhallintaan liittyviä elintapamuutos-interventioita tutkineena minua on joskus (onneksi harvoin) erehdytty kuvittelemaan ”terveysfasistiksi” ja tutkimiani ohjelmia ”syyllistäväksi valistukseksi”. Terveydenedistämistä on monenlaista, mutta valitettavan usein näkyvyyttä kansan keskuudessa saavat fitness-buumin ja reality-laihdutusohjelmien ikävät lieveilmiöt kuten ulkonäkökeskeisyys, painoennakkoluulot (”weightism”) ja järjetön, suositustenvastainen laihdutusrääkki kaalisoppadieetteineen ja riuhtovine salitreeneineen.

(Toivottavasti on sanomattakin selvää, että tutkimuksiini liittyvä elintapaohjaus on kaukana edellämainitusta.) Tässä kolme pointtiani päivän kunniaksi.

1. Lihavien stigmatisointi täytyy lopettaa

Aamulla luin hyvän kirjoituksen yksilöllisestä mutta liian yleisestä kokemuksesta lihavuuden kanssa kamppailusta. Vaikka lihavuudesta syyllistäminen ei hyödytä ketään, valitettavan usein jopa terveydenhuollon ammattilaiset kuvittelevat syyllistämisen, häpeän ja saarnaamisen olevan vaikuttava keino ”auttaa” potilasta elintapamuutoksen tielle – periaatteessa toki hyvää tarkoittaen. Tutkimukset kuitenkin osoittavat ”lihavuus-stigman” ja -ennakkoluulojen pikemminkin huonontavan kansanterveyttä, moninaisia polkuja. Esimerkiksi kehotyytymättömyydestä kumpuava painonhallinta on yhteydessä myöhempään lihavuuteen.

Lihavuudesta syyllistäminen ei hyödytä ketään, edes eikä ainakaan kansanterveyttä.

Terveydenedistämisen lähtökohtana pitää olla kehotyytyväisyys ja oman itsensä hyväksyntä. Omasta mielestäni korkeatasoiset terveydenedistämis-ohjelmat eksplisiittisesti irtisanoutuvat ns. ”fat shaming” -lähestymistavasta. Tutkimusprojektini Let’s Move It -liikunnanedistämis-ohjelman pääviesteihin lukeutuu hyvän olon korostaminen liikunnan motiivina, ei painon (tai ”rasvattoman rungon”). Let’s Move It -ohjelmaan sisältyy lisäksi mediakriittisyys-harjoitus, jossa nuorten kanssa käydään läpi fitness-buumin tuottamaa epärealistista keho-ideaalia esittävää kuvastoa ja väärinkäsityksiä siitä, miten ja miksi liikutaan.

Liikuntaan ei nimittäin kannata motivoida itseään ”paino- ja ulkonäkökärjellä”. (Alustavat havainnot harjoituksen toimivuudesta ovat ilahduttavia, mutta tästä myöhemmin tänä vuonna lisää.) Health At Every Size -lähestymistavassa on saatu lupaavia painonlaskutuloksia, kun tutkittavat asiakkaat keskittyvät pikemminkin liikunta- ja ravitsemus-käyttäytymiseensä kuin painonsa tuijotteluun.

Moni kuitenkin toivoo painonsa pudottamista terveyssyistäkin, ja tiedetään, että vähäiset, 5-10% painonpudotukset vähentävät diabetesriskiä merkittävästi. Epäterveellisistä elintavoista johtuvien sairauksien hoito kuormittaa kansantaloutta vuosi vuodelta enemmän, tätä ei käy kieltäminen. Elintapamuutoksen tukeen täytyy toki yhteiskunnan panostaa. Mutta miten?

 

2. Biggest Loser -ohjelman tyylinen elintapaohjaus pitäisi kieltää

Olen jo vuosikausia käyttänyt luennoillani USA:n Suurin pudottaja -ohjelmaa esimerkkinä elintapainterventiosta, jolla on vähäinen todennäköisyys johtaa psykologisesti terveeseen ja kestävään elintapamuutokseen. Siinä käytetyt ohjauskeinot eivät välttämättä ole omiaan johtamaan omaehtoiseen motivaatioon ja toiminnan tarkoituksenmukaiseen säätelyyn normaaliarjessa. Tuore tutkimus Yhdysvaltain Suurin Pudottaja -kilpailuun osallistuneiden terveysmuutoksista osoitti, että näin on: Vain yksi kilpailija oli onnistunut säilyttämään painonpudotustuloksen, muut lihoivat ennalleen.

Älä Laihduta -päivän iltapäivänä näin ravitsemusterapeutti Reijo Laatikaisen hyvän suomenkielisen yhteenvedon tutkimuksesta. Laatikainen toteaa: ”- – äärimmäinen laihdutus voi johtaa aineenvaihdunnan selvästi ennakoitua suurempaan säästöliekki-ilmiöön (metabolic adaptation) vaikka liikuttaisiin ”hulluna” lihaksien menetystä suojaten. Perusaineenvaihdunnan suojaaminen ei näytä siis onnistuvan edes voimaharjoittelua lisäämällä, kun rääkki on riittävän kovaa.
– – Onneksi hyviä uutisiakin on kerrottavana, sydän- ja verisuoniterveys sekä sokeriaineenvaihdunta parani. Lähes kaikki veriarvot lukuunottamatta ”pahaa” LDL-kolesterolia kehittyivät suotuisasti tutkimuksen aikana.”

Painonlaskusta oli siis monia ennalta arvattujakin hyötyjä – mutta painon pomppaaminen takaisin sekä metabolian ”meneminen rikki” on tietysti harmillinen tulos. Yksi suuri ongelma on se, että tässä kisaajia painostettiin laihtumaan reality-TV:n ehdoilla, täysin kestämättömillä menetelmillä, joita varmastikaan kukaan asiantuntija ei olisi suositellut ennekään tätä tutkimusta. Toinen suuri ongelma on se, että painonpudotuksen YLLÄPIDON tukemiseen ei Suurin Pudottaja -tiimi ilmeisesti panostanut juuri lainkaan, ainakaan tehokkailla keinoilla.

Biggest Loser -realitylaihdutusohjelman ohjauskeinot eivät aina tue sisäisen, omaehtoisen motivaation syntyä tai toiminnan tarkoituksenmukaiseen säätelytaitojen käyttöä normaaliarjessa.

Reality-TV on loistava tapa edistää kansalaisten hyvinvointia, mutta vain silloin, jos niissä käytetään todistetusti tehokkaita ja psykologista hyvinvointia edistäviä keinoja – ei puoskarointia. Painonhallintaa koskevat väärinkäsitykset (esim. äärimmilleen viety kuntotasoon sopeuttamaton rääkki), kehotyytymättömyyden ruokkiminen ja muut haittavaikutukset leviävät järkyttävän tehokkaasti reality-TV:n kautta. Tähän johtaa kaupallisen draaman ehdoilla toimiminen.

Huonot laihdutusohjelmat ja ”fitness-buumi” ovat jo pilanneet terveyden edistämisen maineen ja haittaavat terveellisten elintapojen tukemista.

 

3. Millä keinoilla kestäviin painonhallintatuloksiin? Koostetutkimukset kertovat

Painonlaskun ylläpito on kieltämättä haastavaa ja sen tukemista on tutkittu yllättävän vähän. Taannoinen meta-analyysi British Medical Journalissa osoitti, että painonpudotuksen ylläpidon tukiohjelmien vaikuttavuus vaihtelee suuresti. Yhteistä vaikuttaville ohjelmille oli se, että ne perustuivat psykologisiin teorioihin ihmisen käyttäytymisen säätelystä ja motivaatiosta. Tätä käyttäytymistieteellistä ymmärrystä siis kannattanee hyödyntää laihdutustulosten ylläpitoon ohjaamisessa.

Suomeksi puhun tästä asiasta Jari Keräsen haastatteluohjelmassa Areenassa.  Yksi em. meta-analyysin tekijöistä, tutkijatohtori Keegan Knittle työskentelee Suomessa, Helsingin yliopistossa, ja on esitelmöinytkin aiheesta. Meta-analyysi-tiimin jatkoanalyysi vaikuttavista käyttäytymismuutostekniikoista näissä interventioissa julkaistaneen pian, ja se avittanee painonlaskun ylläpito-ohjelmien tehostamisessa.

Hiljattain on HS:n mielipidesivun keskustelussa todettu, että elintapamuutokseen motivoituneelle ei ole riittävästi laadukkaita palveluita tarjolla (Pilvikki Absetz 3.5.) mutta että Sote-uudistus tarjoaisi mahdollisuuden siirtää painotusta sairauksien hoidosta niiden ennaltaehkäisyyn (Anni Karttunen 5.5.). Voisiko Suomi päästä nousuun ja maailmankartalle kehittämällä positiivisen, näyttöönperustuvan, kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tukemisen ja terveyden edistämisen järjestelmän Sote-uudistuksen yhteydessä? Jossa potilaat ja henkilökunta toimivat hyvillä mielin ja yhteisymmärryksessä? Jos joku rakentaa tällaista järjestelmää, count me in!

 

*Disclaimer: En ole seurannut suomalaista Suurin Pudottaja -ohjelmaa joten en osaa ottaa kantaa sen ohjauskeinoihin.

4 kommenttia artikkeliin ”Huonot laihdutusohjelmat ja ”fitness-buumi” vaikeuttavat terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä

  1. Vielä hienompaa olisi, jos Suomi kehittäisi kansalaisten hyvinvointia tukevan ja terveyttä edistävän järjestelmän, jonka perusoletuksena ei olisi se, että jokainen on oman onnensa seppä. Ihmisen hyvinvointiin vaikuttavat kovin monet muutkin seikat kuin hänen omat elämäntapavalintansa. Ja elämäntapavalintoihin vaikuttavat monet muutkin seikat kuin viranomaisten tai terveysammattilaisten antama tieto tai tahto toimia omaksi parhaaksi.

    1. Kiitos kommentista! Ilman muuta tämä olisi tärkeää – varsinkin kun tiedämme, että esimerkiksi sosioekonomisia terveyseroja tehokkaimmin saadaan kavennettua interventioilla, jotka nimenomaan eivät edellytä yksilöiltä toimijuutta (tästä hyvä tuore artikkeli esim. http://journals.plos.org/plosmedicine/article?id=10.1371/journal.pmed.1001990). Tällaisen järjestelmän luominen ei kuitenkaan voine olla pelkästään sote-uudistuksen tehtävä (johon siis tuossa kommentaarini rajasin), vaan se tietysti vaatii laajempia yhteiskuntapoliittisia toimenpiteitä (health in all policies jne).

      Vaikka elämäntapavalintojen lisäksi terveyteen vaikuttaa moni muukin asia aina genetiikasta ja epigenetiikasta yhteiskunnallis-rakenteellisiin seikkoihin, ei olisi mitenkään perusteltua lopettaa yksilöllisten elämäntapainterventioiden tarjoamista terveydenhuollossa ja muualla.

      Varsinkin, kun tällaisia ohjelmia osa kansalaisista todella toivoo (esim. HS-mielipide 1.5.2016 ”Tarvitsisin tukea painonpudotukseen”, http://www.hs.fi/mielipide/a1461983668274). AVTK-tutkimuksen mukaan lähes kolmannes aikuisista kertoo vakavasti yrittäneensä laihduttaa edellisen vuoden aikana (http://www.julkari.fi/handle/10024/126023).

      Vaikka siis kirjoitin em. lyhyen blogitekstin elintapamuutosohjelmista, en suinkaan oleta, ettäkö tieto tai tahto olisivat ainoita elämäntapavalintojen determinantteja 🙂 Enkä myöskään suosi tässä aihepiirissä sanaa ”valinta”, koska suurin osa elintavoista ei ole aktiivisia valintoja tai tietoisia päätöksiä.

  2. Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

    Puutun kuitenkin tuohon 2. kohdan ehdotukseen, että Biggest loser -tyyppiset ohjelmat pitäisi kieltää. Tämä on varmaankin enemmänkin retorinen tehokeino eikä oikeasti ehdotus politiikkatoimeksi?

    On varmastikin totta, että äärimmäiset rääkkien ja pidemmällä mittakaavalla tehottomien tapojen esiintuominen ei edistä kansanterveyttä. Se ei kuitenkaan taida olla riittävä syy lähteä rajoittamaan sananvapautta, koska kyse on kuitenkin kaupallisin perustein tuotettavasta viihdeohjelmasta.

    Pidän tällaista ”X pitäisi kieltää” -puhetapaa myös haitallisena terveyden edistämisen kannalta, koska sillä tavoin helposti viestitään, että terveysalan toimijat eivät osaisi nähdä muita arvoja kuin terveyden edistämisen.

    1. Kiitos myönteisestä palautteesta!

      Toivoisin, että media osaisi itse säädellä toimintaansa siten, ettei se levittäisi tiedetysti vääränlaisia malleja ja toimintatapoja katsojien keskuuteen. Vaikka en näin äkkiseltään ehdi harkita, miten ylhäältä käsin tätä säätelyä pitäisi tehdä, mutta kyllähän muitakin ihmisille haitallisia tuotteita, palveluja tai muita asioita rajoitetaan, tai tiettyjen ammatinharjoittajien/palveluntarjoajien pätevyyttä valvotaan. Näissä tilanteissa poliitikot ovat katsoneet terveyden edistämisen arvon tärkeämmäksi kuin kaupallisten arvojen edistämisen.

      Italiassa, Espanjassa, Israelissa ja Ranskassa lainsäätäjä on katsonut tarpeelliseksi rajoittaa jopa muodin kuvastoa kieltämällä terveyden kannalta vaarallisen laihat mallit (http://www.bbc.com/news/world-europe-35130792). Tällä sinänsä sananvapautta rajoittavalla toimenpiteellä pyritään ennaltaehkäisemään syömishäiriöitä väestössä – myös minun mielestäni hyöty on suhteessa suurempi kuin (kaupallisille toimijoille aiheutunut) haitta.

      Useiden tutkimusten mukaan ihan tavalliset suomalaiset (ja muunkinmaalaiset) ihmiset rankkaavat terveyden arvoasteikon ylimmäksi (http://www.hs.fi/tiede/a1436929414504). Terveysalan toimijoiden työvelvoitteeseen kuuluu terveyden edistäminen, joten en osaa nähdä ongelmana sen arvon korostumista ammatin edustajana toimiessa. Toki muillakin arvoilla on paikkansa ainakin omassa arvomaailmassani, harvapa meistä kuitenkaan ortorektikko on. 🙂

Kommentointi on suljettu.