Karin Boyen Kallocain varhaisena ruotsalaisena yhteiskuntadystopiana

Eräs varhaisista ruotsalaisista yhteiskuntadystopioista on Karin Boyen romaani Kallocain (1940), jonka suomennus julkaistiin jatkosodan aikana vuonna 1943 nimellä Kallokaiini, romaani 2000-luvulta. Romaani kuvaa Maailmanvaltion (Världstaten) neljännessä Kemiakaupungissa (Kemistaden) elävää tutkijaa Leo Kallia, joka kehittää Kallocainiksi kutsutun totuusseerumin. Totuusseerumi mahdollistaa kontrolliyhteiskunnan viemisen uudelle tasolle, sillä sen vaikutuksen alaisina kansalaiset tulevat vasten tahtoaan paljastaneeksi syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, joihin valtio ei ole aiemmin päässyt käsiksi. Kun Kallin ehdotuksesta vielä säädetään pikaisesti laki ”valtionvastaisia tunteita ja ajatuksia” vastaan, kukaan ei ole enää suojassa oikeudenkäynniltä ja ääritapauksessa kuolemantuomiolta – ei edes poliisipresidentti Tuareg, joka vangitaan ja tuomitaan heti lain astuttua voimaan. Mielivalta ja korruptio lisääntyvä yhteiskunnassa, jossa mielensisäinen ajatus ja tunne voi johtaa rikostuomioon. Mainitunlaiseen rikokseen on vaikea olla syyllistymättä teoksen maailmassa: romaanin ylimmät arvot kiteyttävä hahmo Edo Rissen toteaa, että kenelläkään yli nelikymmenvuotiaalla ei voi olla puhdasta omatuntoa Valtion vaatimassa mielessä.

Boyen romaani ilmestyi Eugen Samjatinin (Me, 1924) ja Aldous Huxleyn (Brave New World, 1932) klassikodystopioiden jälkeen mutta ennen George Orwellin romaania Nineteen Eighty-Four (1949). Teoksessa on useita klassiselle dystopialle tyypillisiä piirteitä, joista voi mainita vaikkapa omaelämäkerrallisen minäkerronnan, fokusoitumisen pakkoyhteiskunnan ja siihen kohdistuvan vastarinnan kuvaukseen, tieteen hyödyntämisen pakkovallan välineenä, vapauden ja turvallisuuden teemojen vastakkainasettelun, muuri- ja lasiarkkitehtuurin sekä valvonnan eri muotojen kuvauksen. Lapset kasvattaa yhteiskunta, ja yksilön tärkein tehtävä on palvella Valtion etua eli olla persoonaton ratas isommassa koneistossa.

Lajiperinteestä poiketen kuvattu yhteiskunta ei täsmenny suhteessa meidän maailmaamme ja se sijaitsee maan alla, minkä seurauksena vihollisnaapurin, Universaalivaltion, on helppo vallata osia valtiosta vapauttamalla kaasua ilmastointijärjestelmään. Lajiperinteelle tyypillisesti Leo Kall kokee kuitenkin mielenmuutoksen tajutessaan tarinan lopussa, ennen sotavangiksi jäämistä, Valtion ajavan vääränlaista, pakotettua yhteistunnetta ja ymmärtäessään valtion vainoaman ”Hullujen lahkon” ajaman ”luonnollisen ihmisyhteyden” antavan elämälle merkityksen. Kapinan kuvaus on tyypillistä yhteiskuntadystopioissa, joskin Boyen teoksessa se jää tavanomaista pienempään rooliin.

Sosialismista kiinnostunut Boye arvioi teoksessaan erilaisia sosiaalisuuden muotoja. Hylätyksi tulee yksilön unohtava, pakotettu ja ideologisoitunut valtiovetoinen ihmisyhteys, jossa yksilön lojaalisuus kohdistuu ennen kaikkea Valtioon. Utooppisena paikkana teoksessa vilahtaa kuviteltu Aavikkokaupunki (Ökenstaden), jossa ihmisten välinen yhteys ja luottamus syntyy yhteiselämässä luonnollisesti ja pakottamatta.

Boyen romaanissa on dystopiatutkimukseen nähden yllättäviä piirteitä, kuten se, että siinä kuvataan ajatusrikoksia ja kansalaisia kaikkialla valvovia poliisikorvaa ja -silmää. Nämä piirteet tai käsitteet liitetään usein Orwellin jo mainittuun klassikkodystopiaan Nineteen Eighty-Four, jossa ajatuskin voi olla rikos ja valvontayhteiskunnan ytimessä ovat kodin yksityisyyteenkin asennetut valvontaruudut. Boye kuitenkin kuvasi vastaavia ilmiöitä jo yhdeksän vuotta ennen Orwellia, sillä hänen teoksessaan koteja valvoo ääntä ja kuvaa välittävä teknologia ja Kallocainin myötä säädetty laki kohdistuu romaanissa juuri valtionvastaisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Boyen romaani käännettiin englanniksi vasta Orwellin dystopian julkaisun jälkeen, eikä mahdollisesta vaikutussuhteesta ole tietoa. Toisaalta yksityisyyden ja yhteisöllisyyden jännite yhteiskunnallisine ilmentymismuotoineen on eräs klassisen dystopian perusristiriidoista, johon kirjailijat voivat päätyä myös toisistaan riippumatta.

Karin Boye päätti elämänsä unipillereiden yliannostuksella  luonnon keskellä huhtikuussa 1941, pian Kallocainin ilmestymisen jälkeen. Romaani jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan.

Saija Isomaa

Kirjallisuuden voima dystopiaperinteessä

Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.

1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.

Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.

Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.

Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Tule lukemaan kanssamme!

Saija Isomaa, projektin johtaja