Karin Boyen Kallocain varhaisena ruotsalaisena yhteiskuntadystopiana

Eräs varhaisista ruotsalaisista yhteiskuntadystopioista on Karin Boyen romaani Kallocain (1940), jonka suomennus julkaistiin jatkosodan aikana vuonna 1943 nimellä Kallokaiini, romaani 2000-luvulta. Romaani kuvaa Maailmanvaltion (Världstaten) neljännessä Kemiakaupungissa (Kemistaden) elävää tutkijaa Leo Kallia, joka kehittää Kallocainiksi kutsutun totuusseerumin. Totuusseerumi mahdollistaa kontrolliyhteiskunnan viemisen uudelle tasolle, sillä sen vaikutuksen alaisina kansalaiset tulevat vasten tahtoaan paljastaneeksi syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, joihin valtio ei ole aiemmin päässyt käsiksi. Kun Kallin ehdotuksesta vielä säädetään pikaisesti laki ”valtionvastaisia tunteita ja ajatuksia” vastaan, kukaan ei ole enää suojassa oikeudenkäynniltä ja ääritapauksessa kuolemantuomiolta – ei edes poliisipresidentti Tuareg, joka vangitaan ja tuomitaan heti lain astuttua voimaan. Mielivalta ja korruptio lisääntyvä yhteiskunnassa, jossa mielensisäinen ajatus ja tunne voi johtaa rikostuomioon. Mainitunlaiseen rikokseen on vaikea olla syyllistymättä teoksen maailmassa: romaanin ylimmät arvot kiteyttävä hahmo Edo Rissen toteaa, että kenelläkään yli nelikymmenvuotiaalla ei voi olla puhdasta omatuntoa Valtion vaatimassa mielessä.

Boyen romaani ilmestyi Eugen Samjatinin (Me, 1924) ja Aldous Huxleyn (Brave New World, 1932) klassikodystopioiden jälkeen mutta ennen George Orwellin romaania Nineteen Eighty-Four (1949). Teoksessa on useita klassiselle dystopialle tyypillisiä piirteitä, joista voi mainita vaikkapa omaelämäkerrallisen minäkerronnan, fokusoitumisen pakkoyhteiskunnan ja siihen kohdistuvan vastarinnan kuvaukseen, tieteen hyödyntämisen pakkovallan välineenä, vapauden ja turvallisuuden teemojen vastakkainasettelun, muuri- ja lasiarkkitehtuurin sekä valvonnan eri muotojen kuvauksen. Lapset kasvattaa yhteiskunta, ja yksilön tärkein tehtävä on palvella Valtion etua eli olla persoonaton ratas isommassa koneistossa.

Lajiperinteestä poiketen kuvattu yhteiskunta ei täsmenny suhteessa meidän maailmaamme ja se sijaitsee maan alla, minkä seurauksena vihollisnaapurin, Universaalivaltion, on helppo vallata osia valtiosta vapauttamalla kaasua ilmastointijärjestelmään. Lajiperinteelle tyypillisesti Leo Kall kokee kuitenkin mielenmuutoksen tajutessaan tarinan lopussa, ennen sotavangiksi jäämistä, Valtion ajavan vääränlaista, pakotettua yhteistunnetta ja ymmärtäessään valtion vainoaman ”Hullujen lahkon” ajaman ”luonnollisen ihmisyhteyden” antavan elämälle merkityksen. Kapinan kuvaus on tyypillistä yhteiskuntadystopioissa, joskin Boyen teoksessa se jää tavanomaista pienempään rooliin.

Sosialismista kiinnostunut Boye arvioi teoksessaan erilaisia sosiaalisuuden muotoja. Hylätyksi tulee yksilön unohtava, pakotettu ja ideologisoitunut valtiovetoinen ihmisyhteys, jossa yksilön lojaalisuus kohdistuu ennen kaikkea Valtioon. Utooppisena paikkana teoksessa vilahtaa kuviteltu Aavikkokaupunki (Ökenstaden), jossa ihmisten välinen yhteys ja luottamus syntyy yhteiselämässä luonnollisesti ja pakottamatta.

Boyen romaanissa on dystopiatutkimukseen nähden yllättäviä piirteitä, kuten se, että siinä kuvataan ajatusrikoksia ja kansalaisia kaikkialla valvovia poliisikorvaa ja -silmää. Nämä piirteet tai käsitteet liitetään usein Orwellin jo mainittuun klassikkodystopiaan Nineteen Eighty-Four, jossa ajatuskin voi olla rikos ja valvontayhteiskunnan ytimessä ovat kodin yksityisyyteenkin asennetut valvontaruudut. Boye kuitenkin kuvasi vastaavia ilmiöitä jo yhdeksän vuotta ennen Orwellia, sillä hänen teoksessaan koteja valvoo ääntä ja kuvaa välittävä teknologia ja Kallocainin myötä säädetty laki kohdistuu romaanissa juuri valtionvastaisiin ajatuksiin ja tunteisiin. Boyen romaani käännettiin englanniksi vasta Orwellin dystopian julkaisun jälkeen, eikä mahdollisesta vaikutussuhteesta ole tietoa. Toisaalta yksityisyyden ja yhteisöllisyyden jännite yhteiskunnallisine ilmentymismuotoineen on eräs klassisen dystopian perusristiriidoista, johon kirjailijat voivat päätyä myös toisistaan riippumatta.

Karin Boye päätti elämänsä unipillereiden yliannostuksella  luonnon keskellä huhtikuussa 1941, pian Kallocainin ilmestymisen jälkeen. Romaani jäi yhdeksi hänen viimeisistä teoksistaan.

Saija Isomaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *