Elämää tuhon jälkeen: postapokalyptisen fiktion nousu

Suomalaisen kirjallisuuden kenttään on rantautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana uusi kirjallisuudenlaji, postapokalyptinen fiktio. Postapokalyptinen fiktio on tieteiskirjallisuuden lajityyppi, joka kuvaa tapahtumissaan ihmisten sopeutumista massiivisten suuronnettomuuksien moninaisiin seurauksiin. Aiemmin maassamme lähinnä käännöskirjallisuuden kautta tunnetun lajin kohdalla voi nykyisellään puhua jo suoranaisesta 2010-luvun taitteesta alkaneesta buumista. Postapokalyptisen fiktion noususta todistavat esimerkiksi Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjän taivaan (2008), Antti Erosen Talven (2011), Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012), Leena Krohnin Hotel Sapiensin (2013) ja Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014) kaltaiset aikuisyleisölle suunnatut teokset. Erityisen selvästi lajin uudenlainen suosio on kuitenkin näkynyt nuortenkirjallisuudessa, jossa sen edustajiksi voidaan nimetä esimerkiksi Anu Holopaisen teos Molemmin jaloin (2006), Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-trilogia (2011–2013), Annika Lutherin De hemlösas stad (2011), Laura Lähteenmäen North End: Niskaan putoava taivas (2012) sekä Salla Simukan romaanipari Jäljellä (2012) ja Toisaalla (2012).

Vaikka postapokalyptinen fiktio liitetään usein suoranaisiin maailmanlopunvisioihin, ei sen tapahtumissa ole välttämättä niinkään kyse varsinaisista lopun ajoista kuin ihmisten sopeutumisesta ympäristössä tapahtuneisiin peruuttamattomiin muutoksiin. Kertomuksia yhdistää ennen kaikkea tuhon kokenut maailma, johon niiden tapahtumat sijoittuvat. Teosten taustatarinoihin voi kuulua esimerkiksi kuolemaa kylväviä sotia, zombiepidemioita, nopeasti leviäviä sairauksia, ydintuhoja, massiivisia luonnonkatastrofeja tai ihmiskontrollista ryöstäytyviä tietokoneita, mutta varsin usein katastrofaalinen tapahtuma voi jäädä myös kokonaan nimeämättä. Tuhon aiheuttanut onnettomuus saakin yleensä vain sivuroolin sen seurausten rinnalla: kertomukset sijoittuvat raunioituneisiin maailmoihin, joissa yhteiskunnan perusrakenteet ovat luhistuneet, ympäristö on muuttunut lähes elinkelvottomaksi ja suuri osa ihmisväestöstä on saanut surmansa. Tästä saa alkunsa päähenkilöiden selviytymistaistelu muuttuneita olosuhteita ja tyypillisesti myös muita ihmisiä vastaan.

Katastrofin värittämän tapahtumaympäristönsä vuoksi postapokalyptiset kertomukset nähdään usein lähtökohtaisesti dystooppisina kuvauksina niin ihmisten kuin ympäristönkin tulevaisuudesta. Teosten henkilöhahmot on heitetty maailmaan ilman modernin ajan mukavuuksia ja teknologisia keksintöjä, ja jopa perustarpeiden kuten ruoan, juoman tai säänsuojan hankkiminen tuottaa usein vaikeuksia. Radikaalien muutosten seuraukset eivät kuitenkaan välttämättä ole pelkästään negatiivisia. Erityisesti englanninkielisessä lajiperinteessä tuhonjälkeinen todellisuus näyttäytyy toistuvasti ikään kuin uutena alkuna, joka mahdollistaa yhteiskunnan uudelleenjärjestelyn puhtaalta pöydältä. Postapokalyptisessa fiktiossa onkin nähty paljon myös utopiakirjallisuuden elementtejä: vanhan maailman tuho tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sosiaalisten yhteisöjen ja yhteiskuntamallien synnylle. Kun sopeutumisen alkuvaikeudet on voitettu, elämä katastrofinjälkeisessä todellisuudessa voi kukoistaa jopa paremmin kuin omassa todellisuudessamme. Usein kyse on jonkinlaisesta paluusta idealisoituun menneisyyteen – luonnonläheisempään, yksinkertaisempaan ja jaetuille arvoille perustuvaan elämään kulttuurisesti yhtenäisissä pienyhteisöissä.

Kotimaisen kirjallisuuden viime vuosien katastrofikuvauksissa liikutaan silti enimmäkseen epämiellyttävien ja ei-toivottujen tapahtumakulkujen dystooppisissa tunnelmissa. Monet teoksista yhdistyvät suoraan tai epäsuorasti omaa todellisuuttamme koskeviin maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin, erityisesti ilmastonmuutokseen. Määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvassa Itärannan Teemestarin kirjassa teenviljely on siirtynyt ilmasto-olosuhteiden muutoksen vuoksi nykyisen Suomen alueelle. Ongelmia romaanissa aiheuttaa erityisesti makean veden puute ja siihen liittyvä säännöstely. Leinosen ja Lappalaisen Routasisarukset on 2300-luvun alkuun sijoittuva postapokalyptinen trilogia, jossa ihmiskunta elää massiivisen ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Eri asutusalueiden kuten Taivaan, Metsän ja Meren alueilla asuvat ihmisyhteisöt havainnollistavat erilaisia sopeutumistapoja suuronnettomuuksien muokkaamaan todellisuuteen. Leena Krohnin Hotel Sapiensissa ympäristötuhojen välillinen aiheuttaja on ydinkatastrofi, mutta ekologinen tuho kuvataan myös seuraukseksi, joka on aiheutunut ihmiskunnan liiallisesta luottamuksesta moderniin rationalismiin ja globaaliin kapitalismiin.

Kiinnostava erityispiirre kotimaisessa postapokalyptisessa nykykirjallisuudessa on tieteiskirjallisten tuhokuvien yhdistyminen muihin kirjallisuudenlajeihin. Tieteelliset visiot saavat romaaneissa usein rinnalleen fantastisempia kuvitelmia, jotka tuovat teoksiin myös postapokalyptiselle fiktiolle vähemmän tyypillisiä ominaispiirteitä. Esimerkiksi Salmisen Lomonosovin moottori on fragmenteista koostuva kokeellinen romaani, jossa eri tekstilajit luovat kuvaa alkemian ehdoilla toimivasta universumista. Novaja Zemljan saarelle sijoittuva romaani kertoo ydinkokeiden jälkeisestä surrealistisesta todellisuudesta, jossa pohdinnat luonnonvarojen riittävyydestä yhdistyvät muun muassa hevosenlannassa idätettyjen homunculi-ihmisten toimintaan. Lähes yhtä outoon ympäristöön sijoittuu Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas, jonka päähenkilö etsii historiaansa sadunomaisella logiikalla toimivasta dystooppisesta maailmasta. Ennen pitkää esiin nousee myös tietous toisesta todellisuudesta, luonnonkatastrofien ja lopulta ydintuhon sammuttamasta yhteiskunnasta, jonne päähenkilöllä ei ole enää pääsyä.

Postapokalyptinen fiktio on ilmaantunut suomalaiseen nykykirjallisuuteen osana kansainvälistä dystopia- ja katastrofikirjallisuuden trendiä. Laji on kuitenkin kotiutunut maahamme omaleimaisessa muodossa, jossa vakiintuneita lajirajoja ylitetään suvereenisti ja jonka tuhonjälkeisissä maisemissa näkyy yleensä selkeällä tavalla pohjoinen ulottuvuus. Varsinkin ekologisista kysymyksistä kiinnostuneille lukijoille kotimainen postapokalyptinen kirjallisuus tarjoaa tästä syystä erityisen kiehtovia lukukokemuksia: teokset eivät solahda helposti mihinkään ennalta annettuun muottiin, vaan ohjaavat lukijan paikoin yllättävienkin kokemusten äärelle.