Sata suomalaista dystopiaa

Saija Isomaa, Maria Laakso & Toni Lahtinen

Ai että suomalaista dystopiaa, onko sellaistakin? Hämmästyneen kysymyksen voi  kuulla kertoessaan työskentelevänsä dystopiakirjallisuutta tutkivassa projektissa. Suomalaiset ovat tunnettuja realistisina lukijoina ja kirjoittajina, ja tätä taustaa vasten tulevaisuuden uhkia visioiva dystopiakirjallisuus voi vaikuttaa lajina ja muotona vieraalta.

Kuitenkin dystopian lajiin lukeutuvaa kirjallisuutta ilmestyy alati kiihtyvään tahtiin. Eräänä maaliskuisena iltana dystopiaprojektin tutkijat päättivät listata kotimaisia dystopioita. Tuloksena kertyi parissa päivässä yli sadan teoksen lista, jonka löydät täältä: http://www.uta.fi/ltl/dystopiaprojekti/suomalaisetdystopiat.html. Kerätyn kirjallisen joukon suuruus hämmästytti tutkijoita itseäänkin, eikä viiden ihmisen voimin laadittu lista ole varmastikaan edes kattava. Listaus osoittaa, että dystopian laji on viimeisten vuosikymmenten aikana hiipinyt kotoisten lajiemme kirjoon kuin varkain ja kenties myös tullut jäädäkseen.

Kotimaisessa dystopiassa huomiota kiinnittää lajin verkkainen mutta sinnikäs murtautuminen suomalaiseen kirjallisuuteen. Alkuvaiheet sijoittuvat 1910-luvulta 1980-luvulle. Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) on ajassaan yksinäiseksi jäänyt totalitarismin kuvaus, joka edeltää ajallisesti ensimmäistä klassista dystopiaa, venäläisen Eugen Samjatinin romaania Me (1924). Teos jopa käännettiin venäjäksi ennen Samjatinin romaanin ilmestymistä, mikä luo kiinnostavan asetelman teosten välille. Uusia teoksia lajiin ei kuitenkaan juurikaan kirjoitettu ennen kuin vasta 1970-luvulla, jolloin ilmestyi muutama dystopia: Risto Kavanteen Viimeinen uutinen (1970), Allan Tamlanderin Vesitehtailijan ylösnousemus (1972), Bo Carpelanin Rösterna i den sena timmen (1974) ja Risto Aspisen Niin vähän oli tarpeen… eli Lammenahon erakon yksinäisyys (1977). Kavanteen vuoteen 1985 sijoittuva romaani käsittelee muun muassa ydinsotana käytävän kolmannen maailmansodan uhkaa. Tamlanderin satiirissa Suomi joutuu nuijasotaan pohjoisen kanssa taistellessaan Lapin vesivarannoista. Bo Carpelan kuvaa vetypommin vaikutuksia, ja Risto Aspinen kuvaa teknologista romahdusta. Teokset eivät saaneet suoria jatkajia 1980-luvulla, sillä Juha Vakkurin Mies joka muuttui puuksi (1982) on totalitarismin kuvaus ja Hannu Salaman Amos ja saarelaiset (1987) kuvaa postapokalyptistä teokraattista (eli uskonnollisen johtajan luotsaamaa) yhteisöä.

1990-lukua voi pitää dystooppisen fiktion varsinaisen muotoutumisen vuosikymmenenä, sillä lajin teoksia julkaistiin sen kuluessa reilu tusina ja sama julkaisutahti jatkui 2000-luvulla. Toisiaan muistuttavien teosten perhe alkoi toden teolla muotoutua ja tulla tunnistettavaksi kirjallisissa piireissä. 2010-luvulla tapahtui lajin läpimurto, sillä vuosikymmenen kuluessa teoksia on julkaistu jo yli 70 (maaliskuuhun 2017 mennessä) ja lisää nimikkeitä tulee jatkuvasti. Suomen kokoisessa kirjallisessa kulttuurissa volyymia voi pitää huomattavana, etenkin kun dystopiaa kirjoittaneita kirjailijoita voidaan nimetä yli 80.

Yksi listauksessa huomiota herättävä seikka on nuortenkirjallisuuden runsas määrä. Jukka Parkkisen nuortenromaanit Sinun tähtesi, Allstar (1994) sekä itsenäinen jatko-osa Vanhan kulttuurin kurssi (1996) ovat ensimmäisiä suomalaisia dystopiaa moderniin nuortenscifiin yhdistäviä teoksia. Molemmat sijoittuvat ydinkatastrofin jälkeiseen maailmaan Suomen Lapissa 2100-luvulla. 2000- ja erityisesti 2010-luvuilla kotimaisen nuortendystopian määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Tähän syynä ovat varmasti olleet kansainväliset esikuvat, kuten kansainväliseksi bestselleriksi noussut Nälkäpeli-sarja (The Hunger Games, 2008–2010). Siri Kolun romaanipari Pelko ihmisessä (2013) ja Ihmisen puolella (2014) tarkastelevat ihmislajia muuttavan viruksen seurauksia. Salla Simukan romaanit Jäljellä (2012) ja Toisaalla (2012) käsittelevät virtuaalitodellisuus-aihelmaa ja Anu Holopaisen Ihon alaiset (2015) valitsee aiheekseen romaanin kuvaamassa tulevaisuudessa normiksi muotoutuneen kauneuskirurgian.

Kotimainen nuortendystopia tukeutuu aikuisten dystopiaa useammin myös fantasian lajiin, kuten Siiri Enorannan Nokkosvallankumouksessa (2013) tai Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset-trilogiassa (2011–2013). Myös Emmi Itärannan suosittu Teemestarin kirja (2012) on puhutellut nuoria lukijoita, vaikkei se varsinaisesti nuortenkirjaluokkaan kuulukaan.

Suomalaisen dystopian suosiota on kasvattanut huoli globaalien ympäristöongelmien kehittymisestä. Ydinsotaan liittyviä dystopioita on kirjoitettu kylmän sodan aikana yllättävän vähän, vaikka monien 1960-luvun kirjailijoiden tuotannosta voikin löytää ydintuhoon liittyviä apokalyptisia sävyjä ja pelkoja. Samaan aikaan suomalainen kirjallisuus reagoi ympäristöherätykseen nopeasti, ja 1960-luvun osallistuvassa kirjallisuudessa atomituhon ja ympäristön saastumisen kuvat kulkevat usein rinnan. Dystopian lajin kannalta käänteentekevänä teoksena voidaan pitää Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005), joka nosti suomalaisen dystopiakirjallisuuden valtavirtaan. Nimenomaan ekologisesta dystopiasta eli ekodystopiasta on tullut merkittävä dystopian alalaji kotimaisessa kirjallisuudessa 2010-luvulla. Samoin dystopian alalajiksi voidaan lukea ilmastonmuutosta ja sen seurauksia kuvaava ilmastofiktio, jonka edustajia ovat muun muassa Isomäen Herääminen (2003) ja Con rit (2011), Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää (2010) ja Annika Lutherin De hemlösas stad (2011).

Kuten mistään kirjallisuudenlajista, myöskään dystopiasta ei voi antaa kategorista lajimääritelmää. Millaisia piirteitä on teoksessa oltava, jotta sen voi hahmottaa dystopiaksi? Tuleeko dystopian hallita koko teosta, vai voiko dystooppisuus olla vain yksi teoksen juonne? Voiko esimerkiksi Jussi Valtosen Finlandia-palkittua romaania He eivät tiedä mitä tekevät (2014) pitää lajityypiltään dystopiana? Lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani kuvaa monilta osin maailmaa sellaisena kuin se meille näyttäytyy. Esimerkiksi Valtosen huomioissa tiedemaailmasta tai ympäristökysymyksistä ei välttämättä ole sellaista spekulatiivista ulottuvuutta, jonka usein ajattelemme dystopioille tyypilliseksi. Toisaalta taas romaanissa kuvattu teknologia, erityisesti Applen laitteita satirisoiva Iam-laite, on hyvinkin dystooppinen syöttäessään media- ja somesisällöt suoraan käyttäjänsä aivoihin.

Erityisen kiinnostavaa sadan dystopian listassamme on satiirin ja dystopian lajien jatkuva yhdistyminen. Esimerkiksi Martti Linnan Syysmarkkinat-romaanissa (2005) kuvataan satiirisen ivallisesti yksityistä lasten päiväkotia, jonka päätehtävänä on kasvattaa lapsista tulevaisuuden menestyjiä. Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta (2012) talousvaikeuksien köyhdyttämä Suomi ajautuu sisällissotaan etelän ja pohjoisen välillä. Romaanin vakavaa ainesta keventää nauru absurdille sodalle, jonka eräänä näyttämönä toimii arkinen ABC-huoltamo ja jossa taistelijoina toimivat kamikaze-moottorikelkkailijat. Satiiri ja dystopia liittoutuvat kotimaisessa aineistossa usein yhteen, eikä dystopia näin aina ole tunnesävyltään pelkästään vakavaa.  

Laatimamme lista ei varmastikaan ole täydellinen. Jos keksit suomalaisia teoksia, jotka mielestäsi kuuluvat listalle, kerrothan blogin kommenttitoiminnon kautta.

Dystopian ja sadun yhteisalueilla

Lectio praecursoria: Siniparran bordelli. Dystopian ja sadun lajiyhdistelmät romaaneissa Berenikes hår, Huorasatu ja Auringon ydin

Väitöksenalkajaisesitelmä Tampereen yliopistossa 26. marraskuuta 2016.

Gustave Dorén kuvituskuvassa (1862) ranskalaisen Charles Perrault’n satuun ”Siniparta” (La Barbe bleue, 1697) Siniparta ojentaa avainnippua uudelle morsiamelleen ja antaa tälle luvan käydä kaikissa linnansa huoneissa yhtä lukuun ottamatta. Hän osoittaa tytölle, mikä on kielletyn huoneen avain, ja morsiamen kaikki huomio kiinnittyy kiellettyyn esineeseen. Kuvan katsojan huomio kiinnittyy puolestaan Siniparran ulos pullistuneisiin silmiin, jotka viestivät siitä, että mies näkee ja tietää kaiken, mitä morsian tekee. Hän tietää jo ennalta, ettei morsian voi vastustaa kiusaustaan käydä kielletyssä huoneessa. Matkalle lähtenyt Siniparta palaa kotiin aiemmin kuin lupasi ja huomaa morsiamen rikkoneen kiellon. Ensitöikseen nuori morsian on uteliaisuutensa ajamana avannut kielletyn oven.

Perrault’n satu kertoo taloaan itsevaltiaan lailla hallitsevasta miehestä, joka huoneiden lisäksi hallitsee tietoa. Hän kieltää uusilta morsiamiltaan tiedon talon ja sen valtiaan menneisyydestä. Mikä Siniparran salaisuus oikein on? Kun utelias morsian avaa kielletyn huoneen oven, hän näkee edellisten morsianten murhatut ruumiit ripustettuina huoneen seinille. Siniparta on rakentanut kauhugallerian itsellensä ja uteliaille morsiamille. Näkemästään pelästynyt tyttö tiputtaa huoneen avaimen verilammikkoon, jossa se tahriutuu ikuisiksi ajoiksi. Tahrat paljastavat kotiin palanneelle Siniparralle, että tyttö on käynyt kielletyssä huoneessa.

Jacob ja Wilhellm Grimmin sadussa ”Outolintu” (1812, Fitchers Vogel) Siniparran roolissa on velho, joka varastaa tyttöjä taloonsa metsän keskelle. Velhon kielletyssä huoneessa on verisammio, johon velho viskaa kiellon rikkomuksesta kiinni jääneiden tyttöjen paloitellut ruumiit.

Siniparran tarina on kiehtonut lukijoita vuosisatojen ajan. Siitä on tehty lukuisia versioita eri maissa: tunnetuimpiin kuuluvat Grimmin veljesten ”Outolintu”, englantilainen satu ”Mr. Fox” ja Béla Bartókin säveltämä ooppera ”Herttua Siniparran linna” (1911). Sadun elementtejä ovat hyödyntäneet teoksissaan muiden muassa Margaret Atwood ja Angela Carter, ja onpa Aale Tynnilläkin runo ”Sadut, lyhyesti” (1987), jossa Melusina kohtaa Siniparran. Monille satu on kuitenkin vieras, koska se on jätetty pois useimmista lapsille suunnatuista satukokoelmista.

Kauhusaduiksi luokitelluissa Siniparta-saduissa on samoja elementtejä kuin monissa dystopiateoksissa. Klassisissa dystopioissa kuvataan totalitaarisia yhteiskuntia, joissa kaikennäkevä ja -kuuleva valvontakoneisto pitää kansalaiset kurissa ja tietää näiden salaisimmatkin ajatukset. Kansalaisten elämää rajoittavat kiellot, joiden rikkomisesta seuraa kuolemanrangaistus, lobotomia, karkottaminen tai kidutus. Kansalaisilta pimitetään tietoa, ja historian ja nykyhetken vääristämiseen on värvätty propagandisteja ja manipulaattoreita. Dystooppisia yhteiskuntia ympäröivät usein suljetut muurit, joiden sisällä hallitsijat voivat harjoittaa kieroutunutta ja mielivaltaista politiikkaansa kuin sarjamurhaaja Siniparta talossaan.

Siniparta-satujen kielto on sadun tulkinnoissa yhdistetty seksuaalisuuden rajoittamiseen. Satua on tulkittu seksuaalisen vallan ja seksuaalisten salaisuuksien kuvauksena. Siniparta hallitsee sekä taloa että tytön tietämystä ja seksuaalisuutta. Sadun uudelleenkirjoituksissa on korostettu seksuaalisia ulottuvuuksia – esimerkiksi Angela Carterin novellissa ”The Bloody Chamber” (1979) Siniparran roolissa on sadistinen Markiisi ja morsiamena viaton neitsyt, jonka pelkoja ja haluja novellissa kuvataan. Tytön uteliaisuus kohdistuu ennen kaikkea seksuaalisuuteen ja seksuaaliseen haluun.

Seksuaalisuuden rajoituksia kuvataan myös lähes kaikissa klassisissa dystopioissa aina lajin prototyyppiteoksesta Jevgeni Zamjatinin romaanista Me (1920) alkaen. Päähenkilöiden kapinat ilmenevät usein nimenomaan seksuaalisten kieltojen rikkomuksina. Henkilöt ryhtyvät suhteeseen toisinajattelijan ja kapinallisen kanssa, sitoutuvat, kertovat tunteistaan ja osoittavat yksilöllisyyttään. Kaikessa tässä he rikkovat kollektiivisen yhteiskuntansa sääntöjä. Klassisissa dystopioissa henkilöiden kapinat päättyvät tuhoutumiseen tai karkottamiseen, mutta uudemmissa dystopiateoksissa toivo kapinan onnistumisesta on vahvempi.

Väitöskirjassani tutkin teoksia, joissa dystopioille ominainen synkkyys yhdistyy sadulle ominaiseen utooppiseen toiveikkuuteen. Teokset liikkuvat sadun ja dystopian yhteisalueella niin, että osa piirteistä liittyy dystopian ja osa sadun lajiin. Osa piirteistä on ominaisia molemmille lajeille. Näihin yhteisiin piirteisiin lukeutuvat kuvaukset kapinasta, pakoyrityksestä ja selviytymiskamppailusta sekä valvovista silmistä ja korvista.

Pirkko Lindbergin romaanissa Berenikes hår (2000) päähenkilö Berenike Kropp on suljettu bordelliin, jossa hänen tehtävänsä on houkutella asiakkaita. Bordellityöntekijöitä on kielletty astumasta diktaattorimaisen johtajan huoneeseen, josta käsin johtaja tarkkailee koko valtakuntaansa. Bordelli on kuin panoptikon, jonka keskeltä hallitsija voi nähdä kaikkiin rakennuksen osiin. Lindbergin romaanissa on elementtejä sekä Perrault’n ”Siniparrasta” että Grimmin ”Outolinnusta”. Satuvaimojen tavoin Berenike rikkoo kieltoja ja määräyksiä ja tyydyttää uteliaisuutensa astumalla kiellettyn oven taakse. Oven takana hän näkee kuitenkin vain tyhjän kentän. Johtajan valta osoittautuu tyhjäksi ja perusteettomaksi.

Muita tutkimusaineistoni varioimia satuja ovat ”Punahilkka”, ”Lumikki”, ”Lasiarkku”, ”Pieni tulitikkutyttö”, ”Pieni merenneito” sekä Tuhannen ja yhden yön sadut. Teokset kytkeytyvät yksittäisten satujen lisäksi sadun traditioon erilaisin sadulle ominaisin piirtein: olipa kerran -aloituksin sekä loputtoman rikkauden ja runsauden kuvauksin. Teoksiin on upotettu satumaisia sisäiskertomuksia, jotka kertovat toisista ajoista ja paikoista. Teosten henkilöhahmot kertovat toisilleen satumaisia tarinoita muinaisista sivilisaatioista ja paremmista yhteisöistä, joissa eläimet ja ihmiset elävät harmonisessa suhteessa. Esimerkiksi Laura Gustafssonin Huorasadun (2011) Afrodite kertoo kuulijalleen puutarhasta, jossa pikkulinnut laulavat ja ketut elävät sovussa jänisten kanssa, kunnes tulee ihminen ja ampuu kaikki metsäneläimet.

Tutkimieni teosten satujen uudelleenkirjoituksissa korostuu satujen väkivaltaisuus, henkilöiden väliset hierarkkiset ja alistavat suhteet sekä seksuaaliset valta-asetelmat. Dystopian juonikonventioihin yhdistettynä satuelementit rakentavat kuitenkin toiveikasta vastakertomusta dystooppiselle juonelle. Viittaukset satuihin ja satuelementit korostavat pelastumisen mahdollisuutta.

Satujen ja dystopioiden yhdistelmät eivät ole harvinaisia nykykirjallisuudessa. Esimerkkejä löytyy kanadalaisen Margaret Atwoodin tuotannosta sekä venäläisen Tatjana Tolstajan romaanista Kys’ (2000), jossa venäläinen satuperinne yhdistyy dystopiakonventioiden parodiaan sekä postapokalyptiseen kuvaukseen tuhoutuneesta Venäjästä.

Yksi merkki lajin tuttuudesta ja samalla sen muuttumisesta on lajikonventioiden parodioiminen. Huorasadussa maailmaa hallinnoi alamaailmaan tukikohtansa rakentanut Patriarkaatti, jonka johtaja näkee teleruutujensa välityksellä kaiken, mitä maan päällä tapahtuu, ja puuttuu tilanteeseen, mikäli naiset saavat liikaa valtaa. Valvontajärjestelmä on kuin George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949), mutta yhdellä erotuksella: hallitsijan ulkonäkö paljastuu ja patriarkaatin johtaja osoittautuu lysähtäneeksi ja pullukaksi silmalasipäiseksi mieheksi, jolla on harmaat housut ja slipoveri.

Vaikka kohdeteokseni hyödyntävät klassisia dystopiakonventioita kuvaamalla eristäytyneitä yhteiskuntia, lasista rakennettuja kaupunkeja, valvontajärjestelmiä sekä kirjojen ja lukutaidon kieltämistä, teoksissa kommentoidaan satiirisesti myös kirjoitusaikansa ilmiöitä: Johanna Sinisalon romaanissa Auringon ydin (2013) Suomen Eusistokraattisen Tasavallan yhteiskunta on järjestetty niin, että pariutumismarkkinat olisivat miehille suotuisat eikä yksikään mies jäisi ilman naista. Teoksessa kuvataan rajansa sulkenutta valtiota, jossa rajojen ulkopuolella asuviin suhtaudutaan vihamielisesti.

Huorasadussa kriittisen kuvauksen kohteena on esimerkiksi ihmisen hedonismi, joka pakottaa toiset ihmiset ja eläimet kulutushyödykkeen asemaan. Teoksessa rinnastetaan lihan tehotuotanto ja naisiin kohdistuva silmitön väkivalta. Myös Lindbergin romaanissa naisia kohdellaan kuin kertakäyttöhyödykkeitä, jotka menettävät arvonsa vanhetessaan.

Palataan vielä Sinipartaan ja hänen morsiameensa. Aiemmin kertomani perusteella satu on silkkaa kauhua: kieltoa rikkoneen morsiamen kohtalo on selvä – pää poikki – ja sadun lopussa kerrotaankin, kuinka Siniparta tarttuu toisella kädellä naisen hiuksiin ja toisella kädellä miekkaansa. Kuinka ollakaan, tytön veljet saapuvat linnaan viime hetkellä ja tappavat julmuri-Siniparran tämän omalla miekalla. Grimmin versiossa tyttöjä ryöstänyt velho poltetaan kotiinsa. Nuorin tyttö on naamioitunut linnuksi, hakenut apua ja huijannut velhon uskomaan odottavansa kotona.

Satumaista toiveikkuutta on myös tutkimissani teoksissa. Lindbergin romaanin Berenike pääsee pakoon, kun bordellikaupunki on syttynyt tuleen – tulipalo mahdollistaa hänelle pakenemisen samoin kuin Grimmin sadun tytölle. Gustafssonin romaanissa naiset räjäyttävät Patriarkaatin, minkä jälkeen maan päällä vallitsee ainakin hetkellisesti suloinen harmonia ihmisten ja eläinten välillä. Sinisalon teoksen lopussa kuvataan, kuinka päähenkilö Vera ja hänen kanssakapinallisensa Jare matkustavat lentokoneella yli Eusistokratian suljettujen rajojen jonnekin parempaan ja vapaampaan maahan.

Hanna Samola 2016: Siniparran bordelli. Dystopian ja sadun lajiyhdistelmät romaaneissa Berenikes hår, Huorasatu ja Auringon ydin. Tampere: Tampere University Press.

 

Elämää tuhon jälkeen: postapokalyptisen fiktion nousu

Suomalaisen kirjallisuuden kenttään on rantautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana uusi kirjallisuudenlaji, postapokalyptinen fiktio. Postapokalyptinen fiktio on tieteiskirjallisuuden lajityyppi, joka kuvaa tapahtumissaan ihmisten sopeutumista massiivisten suuronnettomuuksien moninaisiin seurauksiin. Aiemmin maassamme lähinnä käännöskirjallisuuden kautta tunnetun lajin kohdalla voi nykyisellään puhua jo suoranaisesta 2010-luvun taitteesta alkaneesta buumista. Postapokalyptisen fiktion noususta todistavat esimerkiksi Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjän taivaan (2008), Antti Erosen Talven (2011), Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012), Leena Krohnin Hotel Sapiensin (2013) ja Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014) kaltaiset aikuisyleisölle suunnatut teokset. Erityisen selvästi lajin uudenlainen suosio on kuitenkin näkynyt nuortenkirjallisuudessa, jossa sen edustajiksi voidaan nimetä esimerkiksi Anu Holopaisen teos Molemmin jaloin (2006), Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-trilogia (2011–2013), Annika Lutherin De hemlösas stad (2011), Laura Lähteenmäen North End: Niskaan putoava taivas (2012) sekä Salla Simukan romaanipari Jäljellä (2012) ja Toisaalla (2012).

Vaikka postapokalyptinen fiktio liitetään usein suoranaisiin maailmanlopunvisioihin, ei sen tapahtumissa ole välttämättä niinkään kyse varsinaisista lopun ajoista kuin ihmisten sopeutumisesta ympäristössä tapahtuneisiin peruuttamattomiin muutoksiin. Kertomuksia yhdistää ennen kaikkea tuhon kokenut maailma, johon niiden tapahtumat sijoittuvat. Teosten taustatarinoihin voi kuulua esimerkiksi kuolemaa kylväviä sotia, zombiepidemioita, nopeasti leviäviä sairauksia, ydintuhoja, massiivisia luonnonkatastrofeja tai ihmiskontrollista ryöstäytyviä tietokoneita, mutta varsin usein katastrofaalinen tapahtuma voi jäädä myös kokonaan nimeämättä. Tuhon aiheuttanut onnettomuus saakin yleensä vain sivuroolin sen seurausten rinnalla: kertomukset sijoittuvat raunioituneisiin maailmoihin, joissa yhteiskunnan perusrakenteet ovat luhistuneet, ympäristö on muuttunut lähes elinkelvottomaksi ja suuri osa ihmisväestöstä on saanut surmansa. Tästä saa alkunsa päähenkilöiden selviytymistaistelu muuttuneita olosuhteita ja tyypillisesti myös muita ihmisiä vastaan.

Katastrofin värittämän tapahtumaympäristönsä vuoksi postapokalyptiset kertomukset nähdään usein lähtökohtaisesti dystooppisina kuvauksina niin ihmisten kuin ympäristönkin tulevaisuudesta. Teosten henkilöhahmot on heitetty maailmaan ilman modernin ajan mukavuuksia ja teknologisia keksintöjä, ja jopa perustarpeiden kuten ruoan, juoman tai säänsuojan hankkiminen tuottaa usein vaikeuksia. Radikaalien muutosten seuraukset eivät kuitenkaan välttämättä ole pelkästään negatiivisia. Erityisesti englanninkielisessä lajiperinteessä tuhonjälkeinen todellisuus näyttäytyy toistuvasti ikään kuin uutena alkuna, joka mahdollistaa yhteiskunnan uudelleenjärjestelyn puhtaalta pöydältä. Postapokalyptisessa fiktiossa onkin nähty paljon myös utopiakirjallisuuden elementtejä: vanhan maailman tuho tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sosiaalisten yhteisöjen ja yhteiskuntamallien synnylle. Kun sopeutumisen alkuvaikeudet on voitettu, elämä katastrofinjälkeisessä todellisuudessa voi kukoistaa jopa paremmin kuin omassa todellisuudessamme. Usein kyse on jonkinlaisesta paluusta idealisoituun menneisyyteen – luonnonläheisempään, yksinkertaisempaan ja jaetuille arvoille perustuvaan elämään kulttuurisesti yhtenäisissä pienyhteisöissä.

Kotimaisen kirjallisuuden viime vuosien katastrofikuvauksissa liikutaan silti enimmäkseen epämiellyttävien ja ei-toivottujen tapahtumakulkujen dystooppisissa tunnelmissa. Monet teoksista yhdistyvät suoraan tai epäsuorasti omaa todellisuuttamme koskeviin maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin, erityisesti ilmastonmuutokseen. Määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvassa Itärannan Teemestarin kirjassa teenviljely on siirtynyt ilmasto-olosuhteiden muutoksen vuoksi nykyisen Suomen alueelle. Ongelmia romaanissa aiheuttaa erityisesti makean veden puute ja siihen liittyvä säännöstely. Leinosen ja Lappalaisen Routasisarukset on 2300-luvun alkuun sijoittuva postapokalyptinen trilogia, jossa ihmiskunta elää massiivisen ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Eri asutusalueiden kuten Taivaan, Metsän ja Meren alueilla asuvat ihmisyhteisöt havainnollistavat erilaisia sopeutumistapoja suuronnettomuuksien muokkaamaan todellisuuteen. Leena Krohnin Hotel Sapiensissa ympäristötuhojen välillinen aiheuttaja on ydinkatastrofi, mutta ekologinen tuho kuvataan myös seuraukseksi, joka on aiheutunut ihmiskunnan liiallisesta luottamuksesta moderniin rationalismiin ja globaaliin kapitalismiin.

Kiinnostava erityispiirre kotimaisessa postapokalyptisessa nykykirjallisuudessa on tieteiskirjallisten tuhokuvien yhdistyminen muihin kirjallisuudenlajeihin. Tieteelliset visiot saavat romaaneissa usein rinnalleen fantastisempia kuvitelmia, jotka tuovat teoksiin myös postapokalyptiselle fiktiolle vähemmän tyypillisiä ominaispiirteitä. Esimerkiksi Salmisen Lomonosovin moottori on fragmenteista koostuva kokeellinen romaani, jossa eri tekstilajit luovat kuvaa alkemian ehdoilla toimivasta universumista. Novaja Zemljan saarelle sijoittuva romaani kertoo ydinkokeiden jälkeisestä surrealistisesta todellisuudesta, jossa pohdinnat luonnonvarojen riittävyydestä yhdistyvät muun muassa hevosenlannassa idätettyjen homunculi-ihmisten toimintaan. Lähes yhtä outoon ympäristöön sijoittuu Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas, jonka päähenkilö etsii historiaansa sadunomaisella logiikalla toimivasta dystooppisesta maailmasta. Ennen pitkää esiin nousee myös tietous toisesta todellisuudesta, luonnonkatastrofien ja lopulta ydintuhon sammuttamasta yhteiskunnasta, jonne päähenkilöllä ei ole enää pääsyä.

Postapokalyptinen fiktio on ilmaantunut suomalaiseen nykykirjallisuuteen osana kansainvälistä dystopia- ja katastrofikirjallisuuden trendiä. Laji on kuitenkin kotiutunut maahamme omaleimaisessa muodossa, jossa vakiintuneita lajirajoja ylitetään suvereenisti ja jonka tuhonjälkeisissä maisemissa näkyy yleensä selkeällä tavalla pohjoinen ulottuvuus. Varsinkin ekologisista kysymyksistä kiinnostuneille lukijoille kotimainen postapokalyptinen kirjallisuus tarjoaa tästä syystä erityisen kiehtovia lukukokemuksia: teokset eivät solahda helposti mihinkään ennalta annettuun muottiin, vaan ohjaavat lukijan paikoin yllättävienkin kokemusten äärelle.

Kirjallisuuden voima dystopiaperinteessä

Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.

1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.

Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.

Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.

Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Tule lukemaan kanssamme!

Saija Isomaa, projektin johtaja