Elämää tuhon jälkeen: postapokalyptisen fiktion nousu

Suomalaisen kirjallisuuden kenttään on rantautunut viimeisen kymmenen vuoden aikana uusi kirjallisuudenlaji, postapokalyptinen fiktio. Postapokalyptinen fiktio on tieteiskirjallisuuden lajityyppi, joka kuvaa tapahtumissaan ihmisten sopeutumista massiivisten suuronnettomuuksien moninaisiin seurauksiin. Aiemmin maassamme lähinnä käännöskirjallisuuden kautta tunnetun lajin kohdalla voi nykyisellään puhua jo suoranaisesta 2010-luvun taitteesta alkaneesta buumista. Postapokalyptisen fiktion noususta todistavat esimerkiksi Tiina Raevaaran Eräänä päivänä tyhjän taivaan (2008), Antti Erosen Talven (2011), Emmi Itärannan Teemestarin kirjan (2012), Leena Krohnin Hotel Sapiensin (2013) ja Antti Salmisen Lomonosovin moottorin (2014) kaltaiset aikuisyleisölle suunnatut teokset. Erityisen selvästi lajin uudenlainen suosio on kuitenkin näkynyt nuortenkirjallisuudessa, jossa sen edustajiksi voidaan nimetä esimerkiksi Anu Holopaisen teos Molemmin jaloin (2006), Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Routasisarukset-trilogia (2011–2013), Annika Lutherin De hemlösas stad (2011), Laura Lähteenmäen North End: Niskaan putoava taivas (2012) sekä Salla Simukan romaanipari Jäljellä (2012) ja Toisaalla (2012).

Vaikka postapokalyptinen fiktio liitetään usein suoranaisiin maailmanlopunvisioihin, ei sen tapahtumissa ole välttämättä niinkään kyse varsinaisista lopun ajoista kuin ihmisten sopeutumisesta ympäristössä tapahtuneisiin peruuttamattomiin muutoksiin. Kertomuksia yhdistää ennen kaikkea tuhon kokenut maailma, johon niiden tapahtumat sijoittuvat. Teosten taustatarinoihin voi kuulua esimerkiksi kuolemaa kylväviä sotia, zombiepidemioita, nopeasti leviäviä sairauksia, ydintuhoja, massiivisia luonnonkatastrofeja tai ihmiskontrollista ryöstäytyviä tietokoneita, mutta varsin usein katastrofaalinen tapahtuma voi jäädä myös kokonaan nimeämättä. Tuhon aiheuttanut onnettomuus saakin yleensä vain sivuroolin sen seurausten rinnalla: kertomukset sijoittuvat raunioituneisiin maailmoihin, joissa yhteiskunnan perusrakenteet ovat luhistuneet, ympäristö on muuttunut lähes elinkelvottomaksi ja suuri osa ihmisväestöstä on saanut surmansa. Tästä saa alkunsa päähenkilöiden selviytymistaistelu muuttuneita olosuhteita ja tyypillisesti myös muita ihmisiä vastaan.

Katastrofin värittämän tapahtumaympäristönsä vuoksi postapokalyptiset kertomukset nähdään usein lähtökohtaisesti dystooppisina kuvauksina niin ihmisten kuin ympäristönkin tulevaisuudesta. Teosten henkilöhahmot on heitetty maailmaan ilman modernin ajan mukavuuksia ja teknologisia keksintöjä, ja jopa perustarpeiden kuten ruoan, juoman tai säänsuojan hankkiminen tuottaa usein vaikeuksia. Radikaalien muutosten seuraukset eivät kuitenkaan välttämättä ole pelkästään negatiivisia. Erityisesti englanninkielisessä lajiperinteessä tuhonjälkeinen todellisuus näyttäytyy toistuvasti ikään kuin uutena alkuna, joka mahdollistaa yhteiskunnan uudelleenjärjestelyn puhtaalta pöydältä. Postapokalyptisessa fiktiossa onkin nähty paljon myös utopiakirjallisuuden elementtejä: vanhan maailman tuho tarjoaa mahdollisuuden uudenlaisten sosiaalisten yhteisöjen ja yhteiskuntamallien synnylle. Kun sopeutumisen alkuvaikeudet on voitettu, elämä katastrofinjälkeisessä todellisuudessa voi kukoistaa jopa paremmin kuin omassa todellisuudessamme. Usein kyse on jonkinlaisesta paluusta idealisoituun menneisyyteen – luonnonläheisempään, yksinkertaisempaan ja jaetuille arvoille perustuvaan elämään kulttuurisesti yhtenäisissä pienyhteisöissä.

Kotimaisen kirjallisuuden viime vuosien katastrofikuvauksissa liikutaan silti enimmäkseen epämiellyttävien ja ei-toivottujen tapahtumakulkujen dystooppisissa tunnelmissa. Monet teoksista yhdistyvät suoraan tai epäsuorasti omaa todellisuuttamme koskeviin maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin, erityisesti ilmastonmuutokseen. Määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvassa Itärannan Teemestarin kirjassa teenviljely on siirtynyt ilmasto-olosuhteiden muutoksen vuoksi nykyisen Suomen alueelle. Ongelmia romaanissa aiheuttaa erityisesti makean veden puute ja siihen liittyvä säännöstely. Leinosen ja Lappalaisen Routasisarukset on 2300-luvun alkuun sijoittuva postapokalyptinen trilogia, jossa ihmiskunta elää massiivisen ekokatastrofin jälkeistä aikaa. Eri asutusalueiden kuten Taivaan, Metsän ja Meren alueilla asuvat ihmisyhteisöt havainnollistavat erilaisia sopeutumistapoja suuronnettomuuksien muokkaamaan todellisuuteen. Leena Krohnin Hotel Sapiensissa ympäristötuhojen välillinen aiheuttaja on ydinkatastrofi, mutta ekologinen tuho kuvataan myös seuraukseksi, joka on aiheutunut ihmiskunnan liiallisesta luottamuksesta moderniin rationalismiin ja globaaliin kapitalismiin.

Kiinnostava erityispiirre kotimaisessa postapokalyptisessa nykykirjallisuudessa on tieteiskirjallisten tuhokuvien yhdistyminen muihin kirjallisuudenlajeihin. Tieteelliset visiot saavat romaaneissa usein rinnalleen fantastisempia kuvitelmia, jotka tuovat teoksiin myös postapokalyptiselle fiktiolle vähemmän tyypillisiä ominaispiirteitä. Esimerkiksi Salmisen Lomonosovin moottori on fragmenteista koostuva kokeellinen romaani, jossa eri tekstilajit luovat kuvaa alkemian ehdoilla toimivasta universumista. Novaja Zemljan saarelle sijoittuva romaani kertoo ydinkokeiden jälkeisestä surrealistisesta todellisuudesta, jossa pohdinnat luonnonvarojen riittävyydestä yhdistyvät muun muassa hevosenlannassa idätettyjen homunculi-ihmisten toimintaan. Lähes yhtä outoon ympäristöön sijoittuu Raevaaran Eräänä päivänä tyhjä taivas, jonka päähenkilö etsii historiaansa sadunomaisella logiikalla toimivasta dystooppisesta maailmasta. Ennen pitkää esiin nousee myös tietous toisesta todellisuudesta, luonnonkatastrofien ja lopulta ydintuhon sammuttamasta yhteiskunnasta, jonne päähenkilöllä ei ole enää pääsyä.

Postapokalyptinen fiktio on ilmaantunut suomalaiseen nykykirjallisuuteen osana kansainvälistä dystopia- ja katastrofikirjallisuuden trendiä. Laji on kuitenkin kotiutunut maahamme omaleimaisessa muodossa, jossa vakiintuneita lajirajoja ylitetään suvereenisti ja jonka tuhonjälkeisissä maisemissa näkyy yleensä selkeällä tavalla pohjoinen ulottuvuus. Varsinkin ekologisista kysymyksistä kiinnostuneille lukijoille kotimainen postapokalyptinen kirjallisuus tarjoaa tästä syystä erityisen kiehtovia lukukokemuksia: teokset eivät solahda helposti mihinkään ennalta annettuun muottiin, vaan ohjaavat lukijan paikoin yllättävienkin kokemusten äärelle.

Kirjallisuuden voima dystopiaperinteessä

Tervetuloa lukemaan Koneen säätiön rahoittaman dystopia-projektin Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa blogia! Projektin jäsenet ovat Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen tutkinto-ohjelman henkilökuntaa ja tutkijoita. Lisätietoa projektista löytyy nettisivuiltamme.

1990-luvulta lähtien Suomessa yleistynyt dystooppinen fiktio on nopeasti muotoutunut keskeiseksi tulevaisuuden kuvittelun areenaksi. Se on milteipä poliittinen voima, joka luo, kuvittaa ja konkretisoi aikamme pelkoja ja uhkakuvia ilmastonmuutoksesta totalitarismiin. Kirjallisuuden erityinen voima on sen kyvyssä kertoa emotionaalisesti koskettavia tarinoita erilaisissa oloissa elävistä ihmisistä, siitä miltä tuntuu olla joku jossakin (qualia). Lähitulevaisuutta kuvaavat dystooppiset romaanit käyttävät hyväkseen tätä kokemuksellisuutta ja kuvittelevat, mitä tapahtuu, jos jokin aikamme ilmiö saa kehkeytyä uusiin mittasuhteisiin. Kuvitteellisuudestaan huolimatta dystooppinen teos on yleensä myös painokas puheenvuoro meidän maailmastamme.

Miksi lukea kirjallisuutta ja kirjoja? Miksi lukea niitä sähköisten viestimien ja sosiaalisen median aikakaudella? Dystooppinen fiktio antaa joukon vastauksia käsittelemällä tiedonvälityksen, kirjan ja kirjallisuuden merkitystä yhteiskunnassa. Esimerkiksi George Orwellin romaanissa Nineteen Eighty-Four (1949) kokonainen ministeriö muuntelee historiallisia dokumentteja vallanpitäjien toiveiden mukaiseksi, jolloin niiden välittämä käsitys menneestä vääristyy. Esa Mäkisen Totuuskuutiossa (2015) kritiikkiä viedään uuteen suuntaan, sillä teoksessa multimediayritys Celsius vääristelee maksusta – eli teoksen sanoin täsmäyttää – netissä välitettyjä uutisia ja sosiaalisen median sisältöjä. Teoksen suojakannen teksti summaa perinteisen kirjan ja internetpohjaisten viestimien eron kirjan hyväksi: Tämä teksti on vain paperilla. Tätä ei voi muuttaa.

Totuuskuution motot viittaavat traditiotietoisesti Orwellin ja Bradburyyn. Ray Bradburyn romaanissa Fahrenheit 451 (1953) palokunnan tehtävänä on polttaa löytämänsä kirjallisuus, koska se koetaan yhteiskuntarauhaa horjuttavaksi: ajatuksia herättäväksi ja luovuutta lietsovaksi. Vallanpitäjille on otollisempaa, että ydinsodan uhkaamat ihmiset käyttävät aikansa katselemalla saippuaoopperoita ja viihdeohjelmia seinän kokoisilta televisioruuduilta ja menettävät samalla kriittisyytensä ja aktiivisen kansalaisuutensa.

Kirjallisuus ja kirja sekä niiden edustamat arvot näyttäytyvät siis vastavoimana epäeettiselle vallalle. Kirjan myönteinen voima muistuttaa menneisyydestä ja tarjota eväitä tulevaan tulee myös esiin dystooppisessa fiktiossa. Esimerkiksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -trilogian (2008–2010, suom. Nälkäpeli) viimeisen osan lopussa sortoyhteiskuntaa vastaan kapinoineet Katniss ja Peeta kirjaavat omatekoiseen kirjaansa muistiin asioita, joita ei saa unohtaa. Kirjan koostaminen toimii terapiana ja pohjustaa vastaista, muistamiseen perustuvaa eettistä elämää. Samaten Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa (2012) harvat merenpinnan nousulta pelastuneet kirjat säilyttävät Norian perheessä historiantajua. Teoksen nimeen nostettu Teemestarin kirja säilyttää teemestarilta toiselle mennyttä koskevaa tietoa, joka osoittautuu tärkeäksi nykytodellisuuden ymmärtämisessä ja paremman tulevaisuuden rakentamisessa.

Miksi siis lukea? Klassinen dystopia tulee muun ohessa ylistäneeksi kirjallisen perinteen merkitystä yksilön ja yhteiskunnan itseymmärryksen, historiantajun ja moraalisuuden rakentumisessa. Vain historiansa oikein muistava ja moninaisuuden hyväksyvä yhteiskunta voi olla oikeudenmukainen ja tuottaa hyvinvointia jäsenilleen.

Tule lukemaan kanssamme!

Saija Isomaa, projektin johtaja