Välinemääräisyyden käsite 2010-luvulla

Liuta uuden tiedekunnan professoreita ja muuta henkilökuntaa kokoontui joulukuussa
tutkimusaamupäivään, jossa Maria Mäkelä ja Frans Mäyrä johdattivat kutsutut puhujat kolmen tieteenalojamme yhdistävän käsitteen pariin: viestintä, vuorovaikutus ja kertomus. Puhujina toimivat Mona Forsskåhl, Pekka Isotalus, Sari Kivistö, Kaarina Nikunen, Roope Raisamo, Janne Seppänen ja Eero Sormunen, joten määritelmien kirjo oli ilmeisen laaja. Mielenkiinnon kohteissa jaosittain myös teoreettisissa lähtökohdissa oli silti nähtävissä lupaavaa samankaltaisuutta, joka povaa hyvää tiedekunnassa yhteisesti viriteltäville tutkimus- ja koulutushankkeille.

Toimin parhaillaan yliopistotutkijana Suomen Akatemian konsortiohankkeessa Kirjallinen elämä, joka yhdistää asiantuntijoita kolmesta eri yliopistosta (TAY, HY, JY). Työpakettini on nimeltään ”Intermedial Experience and Affectivity”, ja tiedekunnan tutkimusaamupäivän inspiroimana keskityn tässä blogikirjoituksessa yhteen otsikon nimeämistä käsitteistä. Haarukassa on tällä kertaa media – sellaisena kuin retoriikan ja estetiikan parissa työskentelevä anglisti sitä omassa työssään soveltaa ja pyrkii lokeronsa ulkopuolelle laajentamaan. Suomennan median (tai po. mediumin) välineeksi. Tutkimuksessani ensimmäisen tason välineellisyyttä (mediaalisuutta) edustavat havaintoja tuottavat perusaistimme – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku. Toiselta tasolta, vaikka eivät samalta viivalta, löytyvät aisteihin vetoavat ja niitä aktivoivat esittämisen tavat kuten puhe, kirjoitus, eleet ja eri taiteenlajit. Kolmannelle tasolle sijoitan kentän laajat käsitteellistykset kuten massamedian ja mediakulttuurin. Näistä tasoista saa totta kai olla eri mieltä ja niiden rajat pitää kyseenalaistaa.

Sana media mainittiin lähinnä ohi mennen muutamissa tutkimusaamupäivän puheenvuoroissa, ja jäin miettimään, miten voisin esitellä omaa tapaani tutkia välineellisyyttä ja osallistua tiedekunnan keskusteluun. Hoksasin yhdeksi keinoksi välinemääräisyyden (”medium-specificity”) käsitteen, jonka suomennoksen lanseerasin joulukuussa 2015 julkaistussa kirja-arviossa. Lyhyesti sanottuna välinemääräisyys tarkoittaa eri välineiden ominaislaadun ja erityispiirteiden tarkastelua. Historiallisesti keskustelu ilmiöstä alkoi jo antiikin aikana (Horatius), kiihtyi esteettisen teorian kehittymisen myötä 1700-luvulla (Lessing) ja lähestyi nykymuotoaan modernistitaiteilijoiden kuten Clement Greenbergin kirjoituksissa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. 1970- ja 1980-luvuilla välinemääräisyys jokseenkin katosi kartalta keskustelun painottuessa moodeihin ja modaalisuuksiin, jolloin välineiden yhdessä tai erikseen välittämä viesti oli ensisijainen tarkastelun kohde. Vasta digitaalisten ilmiöiden kuten hyper- ja kybertekstuaalisuuden vallatessa alaa 1990-luvulla välineen käsitteeseen ja välineiden materiaalisiin ominaisuuksiin alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota.

Alustavien tutkimusteni perusteella tilanne näyttää 2010-luvun loppua kohden siltä, että työ
välinemääräisyyden käsitteen kehittämiseksi vastaamaan nykyajan haasteita on yhä kesken. Näihin ovat luettavissa esimerkiksi digitaalisen humanismin eri välineille (digitaalisille ja ei-digitaalisille) asettamat haasteet, sosiaalisen median ominaislaadun ja erityispiirteiden (kuten viraalisuuden) tarkastelu välinemääräisyyden näkökulmasta ja muun muassa affektiteorian, uusmaterialismin ja posthumanismin herättämät ajankohtaiset teoreettiset kysymykset. Media-arkeologi Jussi Parikka ennakoi haastattelussa vuonna 2010 mediatutkimuksen – ja oman näkemykseni mukaisesti myös välinemääräisyyden – seuraavan ison haasteen olevan, miten välineet voidaan ymmärtää sekä ”havainnoinnin moodeina” että ”maailmassa olemisen ja kehollisuuden moodeina”.Kokemuksen ilmiötä ja käsitettä tutkiessani olen pyrkinyt ottamaan juuri tämän haasteen vastaan, ja sama pätee viime aikojen narratologiseen ja kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Vaikka Parikan oma näkemys medioiden perusluonteesta saattaa lopulta olla turhan viestipainotteinen McLuhanin, Barthes’n ja etenkin Foucault’n vaikutusten ansiosta, kysymykset ovat kiehtovia.

Viimeisin kirjoittamani artikkeli on nimeltään ”Is a Haptic Ekphrasis Possible?”, jossa tutkin
amerikkalaisen Ghost Adventures -kummitustenmetsästysohjelman kahta kohtausta. Kun ihminen kuvittelee jonkin koskettavan häntä tai esittää toiselle ihmiselle, miten hän kuvitteli tulleensa kosketetuksi, miten tällaisia esityksiä voidaan tulkita retorisin menetelmin? Tutkimus ei keskity siihen, onko koettu kuvitelma todella totta, vaan millaisin keinoin yleisö koitetaan vakuuttaa tehdyn esityksen todenmukaisuudesta. Ghost Adventures -ohjelman välinemääräisenä tekijänä ovat totta kai televisuaalisen esityksen ominaislaatu ja erityispiirteet, jotka vetoavat näköön ja kuuloon, mutta väitteeni mukaan vielä olennaisemmin esitettyjen kosketushavaintojen välinemääräisyys.

Aiemmin asettamieni välinemääräisyyden tasojen mukaan televisio kuuluu esittämisen tapojen toiselle tasolle, kun taas kosketushavainnot edustavat ensimmäisen tason välineellisyyttä. Väitteeni perusteeksi käytän kantilaiseen idealismiin ja Lisa Blackmanin 2010-lukulaiseen affektiteoriaan juontuvaa päättelyä ja kehitän tuntomielteen (touch image) käsitteen. Johtoajatukseni on, että kokiessamme jotakin – totta tai kuviteltua – jonkin aistin (tai aistien) välityksellä, kokemuksemme välinemääräisyyttä ei määritä se, mitä tapahtui vaan miten se tapahtui. Olennaista ei toisin sanoen ole, koskettiko kummitus, vaan miten kummituksen kosketus koetaan. Hyvän goottilaisen fiktion tapaan Ghost Adventures hyödyntää tätä kokemuksellista huojuntaa ja kaksijakoisuutta.

Jatkan välinemääräisyyden käsitteen kehittelyä ja soveltamista blogikirjoitukseni jäljiltä.

Jarkko Toikkanen
yliopistotutkija

Johtajan tervehdys valmistuneille

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön viimeistä valmistuneiden juhlaa vietettiin 16.12.2016. Juhlassa yksikön johtaja esittää tervehdyksensä uusille maistereille ja alla pääsette lukemaan nyt viimeiseksi jäävän puheen.

Hyvät valmistujat,

Tämä on monin tavoin historiallinen tilaisuus, teille jokaiselle henkilökohtaisesti, mutta myös meille yksikön henkilöstölle. Te olette viimeiset opiskelijat, jotka kerääntyvät juhlimaan valmistumistaan Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksiköstä. Olin paikalla onnittelemassa valmistuneita myös keväällä 2011, kun ensimmäiset maisterit valmistuivat yksiköstä; toimin yksikön johtajan sijaisena silloisen yleisen kirjallisuustieteen professorin Pekka Tammen kanssa. Ensi vuonna valmistuneiden juhlia vietetään Viestintätieteiden tiedekunnassa.

Valmistutte kaikki omilta erikoisaloiltanne kielen ja tekstien asiantuntijoiksi. Kielen ja tekstien merkitys yksilölle, yhteisöille ja yhteiskunnalle on niin keskeinen, että monilta se saattaa jäädä jopa huomaamatta. Suuren yleisön huomio kiinnittyy niihin usein vasta silloin kun niiden tuntemuksessa havaitaan puutteita tai niiden käyttöä ei hallita. Näistä taidoista keskustellaan julkisuudessa vähän väliä. Jos mietin tätä yksikön kaarta, kuluneiden vuosien aikana on julkisuudessa puitu esim. perussuomalaisten vaaliohjelman kömpelöä kerrontaa ja normien vastaista morfo-syntaksia, ”jytky”-sanan etymologiaa ja semantiikkaa, milloin taas kommentoitu poliitikkojen ja muiden julkisuuden henkilöiden puutteellista vieraiden kielten taitoa. Viime päivinä on erityisesti puhuttanut Mikael Jungnerin väite suomen kielestä ”kielitaakkana”. Asiantuntijoiden keskuudessa ja laajemminkin kummastusta ja kriittistä keskustelua on herättänyt Jungnerin esittämä kritiikki suomen kielen ilmaisullista köyhyyttä ja taivutuspäätteiden kieleen aiheuttamaa kömpelyyttä kohtaan, sekä hänen kommenttinsa suomen huonosta kieliteknologisesta yhteensopivuudesta. Myös Yhdysvaltain presidentin vaaleissa käytiin kiivasta kieli- ja tekstipohjaista taistelua. Kuuluuko meksikolaisten kieli Yhdysvaltoihin? Mistä presidentiksi pyrkivän on sopivaa puhua julkisuudessa ja miten? Myös tekstilajien määritelmistä on keskusteltu kiivaasti. Onko Bob Dylanin laululyriikka kirjallisuutta? Nobel-toimikunnan mielestä on. Olen toimikunnan kanssa samaa mieltä.

Kielellä ja teksteillä on merkitystä, samoin kieli- ja tekstitaidoilla. Yhä useammat kohtaavat arjessaan aiempaa vaativampia äidinkielen tarpeita. Vieraalla kielellä viestimisen tarve on kasvanut voimakkaasti. Vieraiden kielten ja kulttuurien tuntemus on välttämätöntä, kun ihmiset liikkuvat ja viestivät yli kieli- ja kulttuurirajojen. Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja edellyttää välttämättä monikielisyyden vahvistamista. Työllistyminen yli kielirajojen, yksi Euroopan unionin tavoitteista, korostaa kielitaidon merkitystä. Kieli on myös keskeinen väline tiedon hankinnassa ja monipuolistamisessa. Viimeaikainen tietotekniikan kehitys on luonut kokonaan uudenlaisia lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen tarpeita ja vaatimuksia sekä äidinkielessä että vieraissa kielissä. Kielitaidosta onkin tullut monella alalla olennainen osa professionaalista kompetenssia.

Samalla kun kielen ja tekstien merkitys on kasvanut, myös kielen ja tekstien asiantuntijoiden ja erilaista tekstityötä tekevien ammattilaisten merkitys on kasvanut. Tällä hetkellä kieli- ja tekstiasiantuntijoiden työllisyysnäkymät ovat hyvät. Peruskoulutus yliopistossa on pyrkinyt antamaan teille nyt valmistuville maistereille tarvittavan perussubstanssin asiantuntijuuteen ja nyt oppiminen ja taitojen kehittyminen jatkuu käytännön työssä. Siihen työhön toivotan teille kaikille menestystä, terävää tekstisilmää ja tarkkaa kielikorvaa! Mutta muistakaa myös elää, sillä kuten oman sukupolveni laululyriikan edustaja Tuomari Nurmio sanoo, ”elämätön elämä on palamaton puu, valumaton vesi, sulamaton jää, kulumaton kynä, salamaton sää, olematon olotila, puhumaton pää”. Onnea, uudet maisterit!

Humanistien alumnipäivä opiskelijoiden näkökulmasta

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö järjesti 25.11.2016 alumnipäivän humanisteille. Alumnipäivässä esiteltiin ajankohtaista tutkimusta ja kerrottiin uratarinoita. Opiskelijoilta pyydettiin päivän innoittamia blogitekstejä. Näistä julkaistaan nyt viisi.

”Opiskelkaa, älkää suorittako”

Otsikkoon nostamani lause jäi päällimmäisenä mieleeni 25. marraskuuta järjestetystä humanistien alumnipäivästä, jossa alumnit ja opiskelijat kohtasivat ja pääsivät jakamaan kokemuksiaan erityisesti työelämästä. Vaikka itse olen vasta toista vuotta yliopistossa, olen ehtinyt jo useaan otteeseen miettiä omia tulevaisuuden visioitani: Mitä haluan opiskella? Mistä minä pidän? Mikä minusta tulee isona? Millaiseen työhön tämän hetkiset opintoni valmentavat?

Nuo ovat isoja kysymyksiä ja alumnipäivän puheenvuoroista nousi esiin se, että kannattaa keskittyä opiskelemaan niitä aloja mitkä todella kiinnostavat. Mutta toisaalta monet puhujat korostivat monipuolisuuden tärkeyttä. Muutama vuosi sitten Tampereelta valmistunut Piia Peiponen painotti sitä, että kannattaa ottaa vastaan kaikki työt mitä tarjotaan, sillä työnantajat arvostavat sitä, että CV:ssä on erilaisiakin työtehtäviä.

Töiden ja opiskelujen yhdistäminen tuntuu itsestäni välillä vähän vaikealta, mutta suunnittelen kyllä jossain vaiheissa opintojani suorittavani harjoittelujakson jossain yrityksessä. Se olisi helppo tapa yhdistää opiskelut ja työelämä ja päästä kokeilemaan sitä, minkälaisiin asioihin yliopisto-opinnot ovat minua valmentaneet.

Alumnipäivän puheenvuorot vahvistivat sitä ajatusta, että jos jaksaa yrittää ja on riittävän utelias, niin sinulle löytyy aina töitä. Monet korostivat sitä, että sattumallakin on usein aika iso osa tulevan työelämän muotoutumisesta. Yksikössämme ei ole kovinkaan montaa tutkinto-ohjelmaa joka olisi selvä ja valmis urapolku johonkin tiettyyn ammattiin, sen vuoksi sivuaineilla ja omilla mielenkiinnon kohteilla on niin paljon merkitystä. Aion siis jatkossakin jatkaa kirjallisuuden opintojen lisäksi journalistiikkaa, markkinointia ja ranskaa. En voi tietää tulenko niitä kaikkia käyttämään tulevaisuudessa, mutta nyt ne kiinnostavat minua ja ainakin pääsen kehittämään niiden avulla omaa ajatteluani niin humanistisilla kuin yhteiskunnallisillakin aloilla.

Aappo Jutila

Opettaja – se ainoa ammatti

Myös minä, kuten monet muutkin humanistit, olen saanut kuulla, kuinka alaltani ei tule
työllistymään. Mielenrauhaa kommentoinnin lisäksi ei anna se, että en vielä tiedä mitä työtä
haluan tulevaisuudessa tehdä. Monet opiskelijat vuosikurssiltani tähtäävät äidinkielen ja
kirjallisuuden opettajiksi, mutta minua opettajan ura ei kiinnosta.

Tulen opettajaperheestä: isäni ja äitini ovat opettajia, sekä suurin osa äitini puolen suvusta. Myös isosiskoni opiskelee parhaillaan ranskan ja englannin opettajaksi äitini jalanjäljissä. Olen siis nähnyt lähietäisyydeltä mitä opettajuus vaatii ja antaa, ja tiedän, että minä en siihen sovellu. Kuitenkin vielä yliopistoon tullessani harkitsin opiskelevani äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyden, ihan vain varmuuden vuoksi. Tämä ajatus jäi päähäni keskustelusta opinto-ohjaajani kanssa lukiossa.

Tampereen yliopiston kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön verkostoitumispäivässä 25.11. kääntäjä Satu Leinonen kertoi oman uratarinansa. Hän mainitsi, että vielä 80-luvulla kielistä kiinnostuneelle ei tiedetty muuta ammattia kuin kielten opettaja. Uskon, että silloin suurimmalle osalle oppilaista on neuvottu hakeutumaan opettajaksi. Nykypäivänä tilanne on muuttunut, sillä uravaihtoehtoja on monia ja niistä myös tiedetään enemmän. Silti myös minulle vielä muutama vuosi sitten lukiossa opinto-ohjaajani tyrkytti opettajuutta, vaikka sanoin, etten halua opettajaksi. Voi olla, että opinto-ohjaajille on luontaista neuvoa oppilaita hakeutumaan opettajaksi, sillä ovathan he itsekin opettajia. Tämä on kuitenkin mielestäni jotenkin outoa, sillä nuorille pitäisi nimenomaan esitellä monia eri aloja, eikä vain keskittyä yhteen vaihtoehtoon, joka ei välttämättä
sovi kaikille. Miksi siis opettajan ammattia koitetaan yhä tyrkyttää kaikille?

Helmi Kalaja

Uratarinoita

Alumnipäivä oli mielestäni kiinnostava tapahtuma. Siellä pidettiin esityksiä työllistymiseen liittyen, pecha kuchia ja uratarinoita monenlaisiin töihin päätyneiden henkilöiden kertomana.

Pecha kuchia oli kolme, ja ne käsittelivät englannin kielen eri muotoja, alakoulutason kirjoitustaitoa sekä käyttäjäkeskeistä kääntämistä. Ne olivat kiinnostavia, ja tehdessäni tapahtumasta raporttia sain kirjoitettua niistä monenlaisia kiinnostavia pohdintoja.

Muut esitykset käsittelivät yliopiston tarjoamaa täydennyskoulutusta, alumniverkostoa, kansainvälistymistä ja työelämäpalveluja. Neljäs esitys kiinnosti minua, koska siinä kerrottiin työllistymisessä mietityttävistä asioista ja siitä, miten työllistymiseen voi itse vaikuttaa.

Esityksessä neuvottiin kertomaan rohkeasti omasta osaamisesta, rikkomaan erilaisia työmuotteja ja pysymään uteliaana. Työllistymiseen vaikuttavia tekijöitä mainittiin monta, ja niistä tärkeimmät tuntuivat olevan oma aktiivisuus, koulutuksen sisältö ja myös sattuma.

Nämä tekijät näkyivät myös uratarinoissa. Niitä oli neljä, ja kaikkien tarinoiden kertojat olivat päätyneet erilaisiin työpaikkoihin, joskus vaihdettuaan työpaikkaa montakin kertaa. Kiinnostuksen kohteet olivat muuttuneet, osaamista oli tullut lisää tai vastaan oli tullut houkutteleva työtarjous. Myös sattuma oli vaikuttanut, ja sitä pidettiin tärkeänä.

Uratarinat antoivat hyviä esimerkkejä siitä millaisiin monenlaisiin työpaikkoihin samanlaisella perustutkinnolla voi päätyä, ja siten ehkä helpottivat omia huolia tulevasta työllistymisestä. Tällaisia tilaisuuksia voisi mielestäni olla enemmänkin. Ne saavat kuulijat miettimään sekä esitysten aiheita, että omaa koulutustaan ja tulevaa työuraa. Erilaisia mahdollisuuksia on monia, eikä yksi tutkinto johda vain yhteen työpaikkaan.

Niko Randell

Lupa etsiä omaa polkua

Kun vuosi sitten aloitin kirjallisuustieteen opinnot, oli minulle täysin selvää, mihin ammattiin haluan: äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajaksi. Aloinkin jo heti fuksivuotenani suorittaa tähän ammattiin vaadittavia opintoja, ja luin esimerkiksi kasvatustiedettä. Keväällä hain myös opinto-oikeutta aineenopettajan pedagogisiin opintoihin, mutta se jäi minulta saamatta. Tämä aloitti mielessäni ajatusprosessin, jossa aloin kyseenalaistaa ammattitoivettani.

Kun tänä syksynä aloitin toisen vuoteni, sai tämä ajatusprosessi uutta materiaalia.
Suomen kielen kurssit eivät tuntuneet omalta eikä ajatus itsestäni lukioluokan edessä enää tuntunut ollenkaan niin hyvältä ajatukselta. Syksyn aikana olenkin kamppaillut sen kanssa, että annan itselleni luvan harkita myös muita vaihtoehtoja ja kokeilla erilaisia kursseja, vaikka se saattaisi tarkoittaa opintojeni venähtämistä.

Työelämään siirtyminen on minulla vielä kaukana, mutta se herättää silti paljon
kysymyksiä. Yhtenä suurimpana on se, mihin ammattiin ylipäänsä päädyn. On pelottavaa huomata olevansa hieman hukassa omien ammattitoiveidensa kanssa eikä asiaa auta se, että työmarkkinat vaikuttavat olevan hyvin epävarmat. LTL:n alumnipäivässä oli kuitenkin lohdullista kuulla, että myös muut, jo valmistuneet ja työelämään siirtyneet, ovat olleet epävarmoja eivätkä opinto- ja urapolut ole olleet aina niin suoraviivaisia. Monet henkilökunnan jäsenet ja alumnit kertoivat myös, että eivät heidän urapolkunsa ole vieläkään valmiita. Onkin kai vain annettava itselle lupa etsiä omaa polkuansa myös sieltä, missä sitä ei luullut olevan, ja luottaa siihen, että lopulta kaikki järjestyy.

Henna Kanerva

Edessä loistava tulevaisuus? 5 vinkkiä työelämään tähtäävälle opiskelijalle

Olen viimeisen kuukauden aikana käynyt muutamassa työelämään liittyvässä tapahtumassa yliopistolla. Ne ovat saaneet minut pohtimaan, millä tavoin opintojen aikana voisi parhaiten edesauttaa tulevaisuuden työllistymistään. Päädyin tiivistämään pohdintani viiden kohdan listaksi.

1. Ole poikkitieteellinen. Riippumatta siitä, missä tutkinto-ohjelmassa opiskelet, kuuluu
tutkintoosi myös valinnaisia opintoja. Älä kulje sieltä, missä aita on matalin, vaan valitse
rohkeasti opintoja eri aineista. Työelämässä vaaditaan monenlaisia taitoja, joten
monipuolisella tutkinnolla vahvistat asemaasi työnhaussa.

2. Elä myös yliopiston ulkopuolella. Vaikka tutkintomme ovatkin laajoja, ne eivät korvaa
sitä kokemusta, jota voi saada esimerkiksi vapaaehtois- tai järjestötoiminnan kautta.
Työnantaja katsoo hyvällä, jos ansioluettelostasi ilmenee, että pärjäät yliopiston seinien
ulkopuolellakin.

3. Mene vaihtoon. Tutkimusten mukaan kansainvälistä kokemusta hankkineet pärjäävät
työmarkkinoilla, sillä suurin osa työnantajista pitää tuota kokemusta tärkeänä
palkkaamisperusteena. Vaihto-opiskellessa et kartuta ainoastaan kielitaitoasi, vaan
myös ongelmanratkaisu- ja vuorovaikutustaitosi paranevat.

4. Suorita harjoittelu. Tuntuuko siltä, että opiskelet yliopistoa etkä elämää varten?
Harjoittelun kautta voit saada omaan alaan liittyvää työkokemusta sekä verkostoja.
Monet ovat myös jääneet harjoittelun jälkeen töihin harjoittelupaikkaan.

5. Kerro, mitä osaat. Loppujen lopuksi yllä mainituilla asioilla ei ole juuri merkitystä, jos et
kysyttäessä pysty sanomaan, mitä olet oppinut niiden kautta. Työnantajat kun eivät
välttämättä edes tiedä, mitä kaikkea yliopistotutkintoon kuuluu, joten meidän on itse
pystyttävä kertomaan osaamisestamme – selkeästi ja perustellusti. Mitä opinnot ovat
antaneet sinulle, entäpä harjoittelu?

Aaro Immonen

50 vuotta kääntäjänkoulutusta Tampereella

Tampereen kääntäjänkoulutuksen 50-vuotisillallinen 13.10.2016 toi yhteen alan toimijoita vuosien varrelta. Koulutus aloitettiin osana Suomeen 1960-luvulla luotua kieli-instituuttijärjestelmää ja sen tavoitteena oli tarjota nopea väylä käytännön ammattiin. Tampereen kaupungin omistama kieli-instituutti perustettiin syksyllä 1966 Satakunnankadulle. Koulutus koostui aluksi kaksivuotisesta kurssista ja yhdeksän kuukauden mittaisesta ulkomailla suoritetusta harjoittelusta; vuonna 1971 koulutus muuttui kolmivuotiseksi. Koulutukseen kuului pääkielen ja sivukielen opinnot. Pääkielenä opiskeltiin englantia, saksaa tai venäjää ja näiden ohella voitiin opiskella sivukielenä myös ruotsia. Opiskelijoita Tampereen kieli-instituutissa oli kerrallaan noin 170. Sisäänotto oli vuosittain 51 eli jokaiseen pääkieleen otettiin 17 uutta opiskelijaa.

Kieli-instituutista valmistuneet opiskelijat saivat käyttää diplomikielenkääntäjän ammattinimikettä. Tutkinto oli keskiasteen ja korkea-asteen tutkintojen välissä, ja sen epäselvä asema koulutusrakenteessa sai vuonna 1977 kieli-instituuttien valvontalautakunnan esittämään kääntäjänkoulutuksen muuttamista filosofian kandidaatin tasoiseksi korkeakoulututkinnoksi. Opetusministeriö ryhtyi saman vuoden lopulla valmistelemaan kieli-instituuttien valtiollistamista ja Tampereella alettiin pohtia kieli-instituutin liittämistä Tampereen yliopistoon. Esisopimus valtion ja Tampereen kaupungin välillä allekirjoitettiin lokakuussa 1980. Yliopiston humanistiseen tiedekuntaan perustettiin kääntäjänkoulutuslaitos ja 1.8.1981 kieli-instituutin 22 lehtoria sekä muu henkilökunta siirtyi Tampereen yliopiston palvelukseen. Opetuksen lisäksi tutkimus tuli osaksi uuden laitoksen tehtäviä. Entiset kieli-instituutin opiskelijat saivat suorittaa DKK-tutkinnon loppuun vuoteen 1984 asti, mutta heillä oli myös mahdollisuus halutessaan siirtyä heti uuteen tutkintoon. Yliopistolla oli paljon tarjottavaa kääntäjänkoulutuksessa oleville opiskelijoille, sillä se antoi heille muiden yliopisto-opiskelijoiden tavoin laajan sivuainevalikoimaan.

Syksyllä 1981 yliopiston kääntäjänkoulutuslaitoksessa Pyynikillä aloitti opintonsa 45 uutta opiskelijaa. Samana vuonna kieli-instituutista siirtyneiden lehtoraattien rinnalle saatiin ensimmäinen apulaisprofessorin virka, kun Tampereen kaupunki lahjoitti kääntäjänkoulutuslaitokselle venäjän kielen apulaisprofessorin viran. Ensimmäiset vuodet tehtävää hoiti määräaikaisena apulaisprofessorina laitoksen pitkäaikainen lehtori Arto Lehmuskallio. Vuonna 1984 laitos sai myös saksan apulaisprofessorin viran, jonka haltija antoi puolet opetuksestaan Turun yliopistossa. Samaan aikaan Turun yliopiston kääntäjänkoulutuslaitokselle perustettiin englannin apulaisprofessorin virka, ja vastaavasti Turun englannin apulaisprofessori antoi puolet opetuksestaan Tampereella. Tilanne muuttui vuonna 1987 kun molemmat laitokset saivat omat apulaisprofessorin virat sekä saksassa että englannissa. Vuonna 1992 laitoksen nimi muuttui käännöstieteen laitokseksi ja 1990-luvun lopulla apulaisprofessuureista tuli kaikkia yliopistoja koskeneen nimikemuutoksen myötä professuureja. Vuonna 2001 käännöstiede siirtyi itsenäisestä laitoksesta osaksi suurempaa kieli- ja käännöstieteen laitosta, ja vuodesta 2011 lähtien käännöstiede on ollut osa nykyistä Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikköä.

Kääntäjänkoulutusta on siis kuluneiden 50 vuoden aikana annettu Tampereella tiuhaan muuttuneissa toimintaympäristöissä. Tampereen yliopistossa on edelleen kolme käännöstieteen professuuria, joissa kieliparina suomen ohella ovat englanti, saksa ja venäjä; näissä tehtävissä toimivat professorit Kaisa Koskinen, Annikki Liimatainen ja Mikhail Mikhailov. Heidän lisäkseen opetus- ja tutkimushenkilöstöön kuuluu 15 yliopistonlehtoria ja yliopisto-opettajaa. Vuosittain noin 45 opiskelijaa valitsee kielten tutkinto-ohjelmissa maisterivaiheen opintosuunnakseen monikielisen viestinnän ja käännöstieteen maisteriopinnot. Vuosien saatossa tuhannet opiskelijat ovat osallistuneet kääntämisen ja tulkkauksen opetukseen ja suorittaneet tutkinnon; esimerkiksi nykyisen tieteenalayksikön aikana on valmistunut 174 käännöstieteen maisteria ja neljä tohtoria. Kaiken kaikkiaan Tampereen yliopistosta on valmistunut 16 käännöstieteen tohtoria. Ensimmäinen käännöstieteen väitöskirja tarkastettiin lokakuussa 1993, kun filosofian tohtoriksi väitteli Riitta Oittinen tutkimuksellaan I Am Me – I Am Other: On the Dialogics of Translation for Children. Seuraava väitöskirja tarkastetaan parin viikon kuluttua lauantaina 29.10. klo 12, kun FM Sari Hokkanen puolustaa väitöskirjaansa To Serve and to Experience: An Autoethnographic Study of Simultaneous Church Interpreting. Lisää tohtoreita on tulossa, kuten myös maistereita ja kandeja.

Käännöstieteen koulutus- ja tutkimustoiminta on Tampereella aktiivista, menestyksekästä ja tuloksellista, joskin yliopistojen vähentynyt rahoitus ajaa kaikki tieteenalat ja toimijat ahtaalle, eikä käännöstiedekään ole säästötoimilta viime vuosina välttynyt. Toimintaa värittää myös jo useita vuosia jatkunut keskustelu kielten yliopistokoulutuksen valtakunnallisesta työnjaosta, päällekkäisyyksien karsimisesta ja yliopistojen profiloitumisesta. Koulutuksen kehittämistyö ja rakenteelliset muutokset vievät opetus- ja tutkimushenkilökunnan aikaa, mutta samalla ne tarjoavat tilaisuuden päivittää opintoja sekä pohtia sitä, millaiseen maailmaan kääntäjiä koulutetaan ja millaisia taitoja, tietoja ja valmiuksia kentällä tarvitaan. Kääntäjänkoulutusta on Tampereella kehitetty aina vahvassa etunojassa: täällä käynnistettiin ensimmäisenä Suomessa atk-alan ja tietokonelingvistiikan peruskoulutus 1980-luvun alkupuolella, ja 1990-luvun lopulla aloitettiin ensimmäisenä Suomessa teknisen viestinnän opetus. 2000-luvulla perustettiin laaja-alainen monikielisen viestinnän ja kääntämisen koulutusohjelma, joka nyt jatkaa elämäänsä maisteriopintoina.

Juuri nyt käännöstieteen koulutus on Tampereella jälleen uuden edessä. Ensi vuoden alussa toimintansa aloittaa uusi viestintätieteiden tiedekunta, joka muodostuu kolmesta nykyisestä tieteenalayksiköstä – kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden rinnalle tiedekuntaan siirtyvät viestinnän, median ja teatterin yksikön tutkinto-ohjelmat sekä informaatiotieteiden tutkinto-ohjelmia. Vuoden 2018 alusta Tampereen yliopiston on tarkoitus muodostaa yhdessä Tampereen teknillisen yliopiston ja Tampereen ammattikorkeakoulun kanssa Suomessa ainutlaatuinen monialainen uusi yliopisto, joka toistaiseksi tunnetaan Tampere3-nimellä. Uusi toimintaympäristö on aina sekä haaste että mahdollisuus. Oma näkemykseni on, että Tampere3 on myös kääntäjänkoulutukselle mahdollisuus, ja nimenomaan mahdollisuus tarjota opiskelijoille sellaista koulutusta, mitä he eivät muissa Suomen yliopistoissa saa, ja joka antaa heille mahdollisimman hyvät valmiudet työllistyä ja toimia alallaan nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa. Tähän työhön toivotan kääntäjänkoulutuksen toimijoille onnea ja menestystä.

Päivi Pahta, kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikön johtaja

Lähteet: Kaarninen, Mervi (2000) Murros ja mielikuva. Tampereen yliopisto 1960-2000. Tampereen yliopisto ja Vastapaino. Porvoo.

Divide et impera; skolornas svenskundervisning på drift

Suomenkielinen tiivistelmä löytyy tekstin lopusta.

I Finland har elever sedan detta läsår helt olika förutsättningar att lära sig det andra nationalspråket svenska. Detta har man något yrvaket kommit att inse sedan beslutet att påbörja B1 undervisningen i svenska i sjätte istället för sjunde klass trätt i kraft. Konkret har riksdagen överlåtit till de lokala beslutsfattarna att bestämma vem som är kompetent att undervisa i svenska, och hur många timmar svenskundervisning eleverna erbjuds. Detta skapar en ojämlik situation: elevens svenskkunskaper är uttryckligen beroende av var någonstans eleven råkar bo.

Det prekära i sammanhanget är att avsaknaden av formella kompetenskrav ställer till problem både för individen och samhället. Kommuner som fritt kan välja hur de vill organisera svenskundervisningen kan låta tilltalande, samtidigt som situationen innebär att elever ges helt olika förutsättningar att lära sig det nya språket. Den offentliga skoldebatten har på senare tid överskuggats av andra frågor; nedläggning, mögelskadade skolor och oro för nedåtgående PISA-kurvor. Det är möjligt att den nya läroplanens tidigareläggning av svenskundervisningen endast uppfattats som en detalj bland många andra. Det är dock en viktig fråga, om än nog så typisk för regeringens politik där ansvaret av den förda politiken överlåts till andra.

Inom läroämnet nordiska språk vid Tammerfors universitet ville vi få veta mer om de berörda aktörernas erfarenheter av den nya läroplanen och arrangerade därför ett seminarium. I Nordens hus och Svenska klubbens gemensamma lokal i centrala Tammerfors fredagen 23.9 samlades omkring 40 deltagare som bidrog med intressanta tankar och frågor. Lembois utbildningschef Nina Lehtinen berättade t.ex. att kommunen kräver ämneslärarkompetens, vilket dock inte inneburit att utbildningskostnaderna nämnvärt skulle ha vuxit. Ämneslärarna Suvi Holopainen från Lembois och Anne Ainoa från Viiks övningsskola i Helsingfors underströk vikten av att varje elev hänger med: lekar, spel och musik är viktiga element, likaså att fortskrida i elevernas takt istället för att hinna ”gå igenom hela läroboken”. Lärarna verkar snabbt ha anpassat sig till de yngre språkelevernas inlärningsförmåga.

Tillspetsat uttryckt kan en sjätteklassist ha antingen en kompetent och hängiven ämneslärare eller en icke-kompetent och icke-motiverad klasslärare som undervisar i svenska. Det är självklart att detta har stor inverkan på både motivation och kunskapsnivå. Det är dock först i efterhand som man kan bedöma utvecklingen av elevernas faktiska kunskaper. Att experimentera med en dylik sak är riskfyllt: om några år kan klassrummet inhysa gymnasister med diametralt olika svenskkunskaper. De unga samhällsmedborgarna är alltså helt olika rustade att dels att klara av högskolornas tjänstemannasvenska, dels att kunna tillträda tjänster, jobba med kunder och ge service på svenska. Detta kan tänkas ha varit ett implicit mål hos beslutsfattarna: Divida et impera, söndra och härska, är en gammal och beprövad metod, men i sammanhanget också ett oroande metodval.

Pohjoismaisten kielten tutkinto-ohjelma järjesti 23.9 seminaarin ”Ruotsin kielen opetus myllerryksessä”. Noin 40 opettajaa ja kuntaedustajaa kokoontui Svenska klubbenin tiloihin puimaan aihetta ruotsin kielen aikaistamisesta 6. luokalle. Koska kunnat saavat itse päättää pätevyysvaatimuksista asettaa uudistus oppilaat eriarvoiseen asemaan. Käytännössä opetuksesta saattaa vastata pätevä aineenopettaja, kieliin erikoistunut luokanopettaja tai luokanopettaja, jolla ei ole kieliopintoja. Lukioon mentäessä suomalaisnuorilla on hyvinkin erilaiset ruotsinkielen taidot. Aiheesta kuultiin monta tärkeää puheenvuoroa, ja suuren mielenkiinnon vuoksi pohjoismaiset kielet suunnittelee uuden seminaarin järjestämistä. 

Tiina Räisä, pohjoismaisten kielten yliopisto-opettaja