Välinemääräisyyden käsite 2010-luvulla

Liuta uuden tiedekunnan professoreita ja muuta henkilökuntaa kokoontui joulukuussa
tutkimusaamupäivään, jossa Maria Mäkelä ja Frans Mäyrä johdattivat kutsutut puhujat kolmen tieteenalojamme yhdistävän käsitteen pariin: viestintä, vuorovaikutus ja kertomus. Puhujina toimivat Mona Forsskåhl, Pekka Isotalus, Sari Kivistö, Kaarina Nikunen, Roope Raisamo, Janne Seppänen ja Eero Sormunen, joten määritelmien kirjo oli ilmeisen laaja. Mielenkiinnon kohteissa jaosittain myös teoreettisissa lähtökohdissa oli silti nähtävissä lupaavaa samankaltaisuutta, joka povaa hyvää tiedekunnassa yhteisesti viriteltäville tutkimus- ja koulutushankkeille.

Toimin parhaillaan yliopistotutkijana Suomen Akatemian konsortiohankkeessa Kirjallinen elämä, joka yhdistää asiantuntijoita kolmesta eri yliopistosta (TAY, HY, JY). Työpakettini on nimeltään ”Intermedial Experience and Affectivity”, ja tiedekunnan tutkimusaamupäivän inspiroimana keskityn tässä blogikirjoituksessa yhteen otsikon nimeämistä käsitteistä. Haarukassa on tällä kertaa media – sellaisena kuin retoriikan ja estetiikan parissa työskentelevä anglisti sitä omassa työssään soveltaa ja pyrkii lokeronsa ulkopuolelle laajentamaan. Suomennan median (tai po. mediumin) välineeksi. Tutkimuksessani ensimmäisen tason välineellisyyttä (mediaalisuutta) edustavat havaintoja tuottavat perusaistimme – näkö, kuulo, tunto, haju ja maku. Toiselta tasolta, vaikka eivät samalta viivalta, löytyvät aisteihin vetoavat ja niitä aktivoivat esittämisen tavat kuten puhe, kirjoitus, eleet ja eri taiteenlajit. Kolmannelle tasolle sijoitan kentän laajat käsitteellistykset kuten massamedian ja mediakulttuurin. Näistä tasoista saa totta kai olla eri mieltä ja niiden rajat pitää kyseenalaistaa.

Sana media mainittiin lähinnä ohi mennen muutamissa tutkimusaamupäivän puheenvuoroissa, ja jäin miettimään, miten voisin esitellä omaa tapaani tutkia välineellisyyttä ja osallistua tiedekunnan keskusteluun. Hoksasin yhdeksi keinoksi välinemääräisyyden (”medium-specificity”) käsitteen, jonka suomennoksen lanseerasin joulukuussa 2015 julkaistussa kirja-arviossa. Lyhyesti sanottuna välinemääräisyys tarkoittaa eri välineiden ominaislaadun ja erityispiirteiden tarkastelua. Historiallisesti keskustelu ilmiöstä alkoi jo antiikin aikana (Horatius), kiihtyi esteettisen teorian kehittymisen myötä 1700-luvulla (Lessing) ja lähestyi nykymuotoaan modernistitaiteilijoiden kuten Clement Greenbergin kirjoituksissa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan. 1970- ja 1980-luvuilla välinemääräisyys jokseenkin katosi kartalta keskustelun painottuessa moodeihin ja modaalisuuksiin, jolloin välineiden yhdessä tai erikseen välittämä viesti oli ensisijainen tarkastelun kohde. Vasta digitaalisten ilmiöiden kuten hyper- ja kybertekstuaalisuuden vallatessa alaa 1990-luvulla välineen käsitteeseen ja välineiden materiaalisiin ominaisuuksiin alettiin kiinnittää uudenlaista huomiota.

Alustavien tutkimusteni perusteella tilanne näyttää 2010-luvun loppua kohden siltä, että työ
välinemääräisyyden käsitteen kehittämiseksi vastaamaan nykyajan haasteita on yhä kesken. Näihin ovat luettavissa esimerkiksi digitaalisen humanismin eri välineille (digitaalisille ja ei-digitaalisille) asettamat haasteet, sosiaalisen median ominaislaadun ja erityispiirteiden (kuten viraalisuuden) tarkastelu välinemääräisyyden näkökulmasta ja muun muassa affektiteorian, uusmaterialismin ja posthumanismin herättämät ajankohtaiset teoreettiset kysymykset. Media-arkeologi Jussi Parikka ennakoi haastattelussa vuonna 2010 mediatutkimuksen – ja oman näkemykseni mukaisesti myös välinemääräisyyden – seuraavan ison haasteen olevan, miten välineet voidaan ymmärtää sekä ”havainnoinnin moodeina” että ”maailmassa olemisen ja kehollisuuden moodeina”.Kokemuksen ilmiötä ja käsitettä tutkiessani olen pyrkinyt ottamaan juuri tämän haasteen vastaan, ja sama pätee viime aikojen narratologiseen ja kognitiiviseen kirjallisuudentutkimukseen. Vaikka Parikan oma näkemys medioiden perusluonteesta saattaa lopulta olla turhan viestipainotteinen McLuhanin, Barthes’n ja etenkin Foucault’n vaikutusten ansiosta, kysymykset ovat kiehtovia.

Viimeisin kirjoittamani artikkeli on nimeltään ”Is a Haptic Ekphrasis Possible?”, jossa tutkin
amerikkalaisen Ghost Adventures -kummitustenmetsästysohjelman kahta kohtausta. Kun ihminen kuvittelee jonkin koskettavan häntä tai esittää toiselle ihmiselle, miten hän kuvitteli tulleensa kosketetuksi, miten tällaisia esityksiä voidaan tulkita retorisin menetelmin? Tutkimus ei keskity siihen, onko koettu kuvitelma todella totta, vaan millaisin keinoin yleisö koitetaan vakuuttaa tehdyn esityksen todenmukaisuudesta. Ghost Adventures -ohjelman välinemääräisenä tekijänä ovat totta kai televisuaalisen esityksen ominaislaatu ja erityispiirteet, jotka vetoavat näköön ja kuuloon, mutta väitteeni mukaan vielä olennaisemmin esitettyjen kosketushavaintojen välinemääräisyys.

Aiemmin asettamieni välinemääräisyyden tasojen mukaan televisio kuuluu esittämisen tapojen toiselle tasolle, kun taas kosketushavainnot edustavat ensimmäisen tason välineellisyyttä. Väitteeni perusteeksi käytän kantilaiseen idealismiin ja Lisa Blackmanin 2010-lukulaiseen affektiteoriaan juontuvaa päättelyä ja kehitän tuntomielteen (touch image) käsitteen. Johtoajatukseni on, että kokiessamme jotakin – totta tai kuviteltua – jonkin aistin (tai aistien) välityksellä, kokemuksemme välinemääräisyyttä ei määritä se, mitä tapahtui vaan miten se tapahtui. Olennaista ei toisin sanoen ole, koskettiko kummitus, vaan miten kummituksen kosketus koetaan. Hyvän goottilaisen fiktion tapaan Ghost Adventures hyödyntää tätä kokemuksellista huojuntaa ja kaksijakoisuutta.

Jatkan välinemääräisyyden käsitteen kehittelyä ja soveltamista blogikirjoitukseni jäljiltä.

Jarkko Toikkanen
yliopistotutkija