Työelämäviestinnän uusia tuulia tutkimaan

Kuinka konsulttiyritykset myyvät asiantuntijaorganisaatioiden esimiehille vuorovaikutuskoulutusta, joka tähtää johtamistaitojen kehittämiseen? Tätä pohtivat suomen kielen yliopistonlehtorit Riikka Nissi Jyväskylän yliopistosta ja Suvi Honkanen LTL:stä Soveltavan kielentutkimuksen yhdistyksen syyssymposiumissa, joka pidettiin marraskuun puolivälissä Helsingissä.

Symposiumissa pohdittiin, kuinka kielenkäytön normeja ja ideologioita pidetään erilaisissa instituutioissa yllä ja kuinka niitä voidaan piirtää uusiksi. Nissin ja Honkasen esitelmä keskittyi tarkastelemaan vuorovaikutuksen tuotteistamista työelämän kielikoulutuksissa.

Kun kielen tuotteistamisen tapoja on tutkittu aiemmin, on todettu, että erityisesti asiakaspalvelun työntekijöille suunnattu vuorovaikutuskoulutus tähtää usein kielenkäytön standardointiin ja työntekijöiden kielenkäyttötapojen yhtenäistämiseen. Asiantuntijaorganisaatioiden esimiehille suunnatuissa kurssimainoksissa tuotteistamisen mekanismit ovat Nissin ja Honkasen havaintojen mukaan kuitenkin toisenlaiset. Niissä painottuu standardisointipyrkimysten sijaan pikemminkin kielenkäyttäjien kyky osallistua ”aitoon vuoropuheluun” toisten työntekijöiden kanssa.

Mainonnan retoriikasta symposiumissa esitelmöineen Ville Virsun mukaan aitouden korostaminen on mainonnan tutkimuksessa liitetty kaupungistumisen ja modernisaation aiheuttamiin juurten menettämisen ja vieraantumisen kokemuksiin. Nissin ja Honkasen tutkimissa kurssikuvauksissa aidon vuorovaikutuksen taitoja markkinoidaan kuitenkin keinona ymmärtää, kestää ja hyödyntää työntekijöiden erilaisuutta. Näin esimiehet ja asiantuntijaorganisaatiot voivat pärjätä paremmin toimintaympäristöissä, joiden väitetään tietoyhteiskunnassa muuttuvan yhä kompleksisemmiksi. Samalla aitoutta ja läsnäoloa korostavat kielestä puhumisen tavat näyttävät esimiestyön kontekstissa haastavan perinteisemmän kieli- ja viestintäkoulutuksen, joka lähtökohdaksi hahmottuu selvemmin ajatus kommunikaation ”tehokkuudesta”.

Työelämän monipuolistuvat kielikäsitykset ja kielenkäytön tavat haastavat myös kielen ammattilaisten koulutuksen perinteitä. Jos tehokkaan viestinnän ihanne ei ole ainoa tapa myydä kieliosaamista, kuinka esimerkiksi tulevaisuuden kilpailukykyisimpiä kielikonsultteja koulutetaan?

Tampereen yliopiston suomen kielen tutkinto-ohjelmassa käynnistyy tammikuussa 2016 uusi Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin erikoistumiskokonaisuus, joka kuuluu syventäviin opintoihin. Kokonaisuuden käynnistyessä työelämän kielenkäytön ja kielikonsultoinnin uusiin tuuliin päästään näin perehtymään ja kieliammattilaisen tulevaisuuden työnkuvaa pohtimaan myös LTL:n maisteriopiskelijoiden kanssa.

Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin kokonaisuus antaa opiskelijalle valmiuksia sekä työelämän viestintäkäytänteiden tutkimiseen että käytännön kielityöhön ja sen kehittämiseen erilaisissa organisaatioissa. Kokonaisuuden voivat suorittaa myös muut kuin suomen tutkinto-ohjelman opiskelijat, vaikka he eivät suorittaisi suomen kielen syventäviä opintoja muuten.

Ilmoittautuminen kursseille alkaa joulukuun alussa. Opiskelija, jos opintosi ovat sopivassa vaiheessa, tule mukaan! Lisätietoja saa opintokoordinaattori Maija Ohvolta tai Suvi Honkaselta, joka toimii kokonaisuuden vastuuopettajana.

 

Humanistien verkostoitumispäivän satoa

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö järjesti 16.10.2015 verkostoitumispäivän humanisteille. Verkostoitumispäivässä esiteltiin ajankohtaista tutkimusta ja kerrottiin uratarinoita. Opiskelijoilta pyydettiin päivän innoittamia blogitekstejä. Näistä julkaistaan nyt kolme.

Ammattina kirjallisuus?

Hyvä ystäväni opiskelee Tampereen teknillisessä yliopistossa arkkitehtuuria ja toinen ystävä on lääketieteen amanuenssi. Joskus aiemmin kadehdin hieman kumpaakin: molemmat opiskelevat alaa, josta pitävät kovasti ja tulevat valmistumaan suoraan selkeisiin ammatteihin. Molempien työllistymisnäkymät ovat suhteellisen hyvät: lääkäreitä ja uusia rakennuksia tarvitaan aina.

Aikaisemmin saatoin stressata sitä, mikä minusta tulisi valmistumisen jälkeen. On totta, että pääaineeni kirjallisuustiede itsessään ei vielä takaa valmiuksia minkään yhden tietyn ammatin harjoittamiseen. Kuitenkin mitä pidempään olen yliopistossa opiskellut, sitä selkeämmin olen ymmärtänyt olevani sellainen ihminen, joka ei edes halua valmistua mihinkään tiettyyn ammattiin. Kirjallisuustiede avaa äärettömästi mahdollisuuksia ja on itsestä kiinni, miten ne mahdollisuudet haluaa käyttää. Ei haittaa, vaikka ei opintojen alussa vielä tietäisi omaa suuntaansa tai olisi mitään selkeää käsitystä tulevasta ammatista – sellaiset asiat kyllä selviävät ja muotoutuvat matkan varrella.

Loppujen lopuksi mielestäni tärkeintä on se, että vilpittömästi rakastaa omaa alaansa. Olen mielestäni ihan hemmetin onnekas, kun saan päivästä toiseen tutkia kirjallisuutta, tehdä tiedettä ja keskustella siitä muiden yhtä kiinnostuneiden ja innostuneiden ihmisten kanssa. Samalla tieteen tekemisen ja kirjallisuuskeskustelujen ohessa on muotoutunut myös useita ystävyyssuhteita, jotka toivottavasti kestävät pitkään, sitten valmistumisen jälkeenkin. Olemme muutamien ystävien kanssa puhuneet siitäkin, miten mahtavaa olisi tehdä töitä yhdessä kirjallisuudentutkimuksen parissa ja nyt jo viritteillä on heidän kanssaan kaikenlaisia työelämään liittyviä projekteja.

Uskon ja omasta kokemuksesta myös tiedän, että mahdollisuuksia työllistymiseen kyllä tulee, kun vain itse on aktiivinen ja avoin, asioista kiinnostunut ja osaa ottaa tilaisuudesta kiinni silloin, kun se kohdalle sattuu.

Helena Haavisto

Jopa harha-askeleilla on merkityksensä 

Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö järjesti humanisteille verkostoitumispäivän 16.10.2015. Päivän teemana olivat yksikön ajankohtaiset tutkimukset sekä uratarinat.

Opiskelen itse englannin kieltä ja kirjallisuutta, ja olen opinnoistani kertoessani jopa kyllästymiseen saakka kuullut saman kysymyksen: ”Ai, no susta tulee varmaan opettaja/kääntäjä?” Yhtä lailla kyllästymiseen saakka olen toistanut vastaustani suunnilleen näillä sanoilla: ”Tuskinpa, ei ainakaan ole tarkoitus.” Todettakoon tässä vaiheessa, että en toki epäile, etteivätkö kääntäjän tai opettajan ammatit voisi olla antoisia ja mielenkiintoisia, mutta en koe, että ne olisivat minua varten. Keskustelukumppanin hölmistyneen katseen sivuutettuani saatan jatkaa keskustelua kertomalla, kuinka kielitieteilijällä on lukemattomia muitakin mahdollisuuksia työllistyä. Tämän jälkeen alan kuitenkin usein hieman takellella. Mitä mahdollisuuksia minulla itse asiassa on, ja kuinka itsekään voisin saada ne kaikki selville?

Verkostoitumispäivään osallistuttuani voin lohduttaa itseäni sillä, ettei kaikkia mahdollisuuksia oikeastaan voikaan tietää, eikä edes tarvitse. Uratarinat valoivat uskoa siihen, että itseäni kiinnostavia aineita ja aiheita opiskellessani ohjaan itseäni oikeaan suuntaan. Tällä hetkellä ehkä ylimääräiseltä tai jopa turhalta tuntuva, mutta mielenkiintoinen kurssi tai projekti saattaa jossain myöhemmässä vaiheessa osoittautua korvaamattoman tärkeäksi joko sisältönsä, tai sen kautta kohtaamieni ihmisten myötä. Jopa täysillä harha-askeleilla on merkityksensä – tiedänpähän jättää sen sivuraiteen sikseen.

Liisa Sirnelä

Mustavalkoinen ajattelu ei ole tulevaisuutta

Satuin jokin aika sitten paikalle, kun yläasteikäinen nuori mies kävi kysymässä työelämään tutustumispaikkaa isosta organisaatiosta. Poika piteli mopokypärää käsissään, ja häntä selvästi jännitti. Vastaukseksi hän sai ”meille ei oteta tettiläisiä”-töksäytyksen. Poika selvästi pettyi, kiitti ja lähti pää painuksissa pois. Sivustaseuraajana mieleni teki huutaa hänen peräänsä: ”Kiva silti, että tulit kysymään! Älä luovuta, kyllä sinäkin pääset vielä työelämään!”

Opiskelu ja työelämä koetaan toistensa vastakohtina, ja tämä on ongelmallista. Opiskeluaika nähdään helposti tiettynä ajanjaksona, joka loppuu sinä päivänä, kun valmistumispaperit ovat kourassa ja työpaikka hankittuna. Mitä paremmin opiskelu ja työelämä kuitenkin limittyvät keskenään, sitä enemmän ymmärrämme toisiamme ja ympäröivää yhteiskuntaa. Työelämä on jo murroksessa. Jatkokouluttautuminen ja oman osaamisen täydentäminen ovat nykypäivää. Luentosalit tulevat vuosikymmenten jälkeen jälleen tutuiksi työssäkäyville, eikä tätä saa ajatella uhkana vaan luonnollisena osana itsensä kehittämistä.

Työssäkäyvät voivat opiskelijoiden tukien karsimisen sijaan nopeuttaa nuorten valmistumista konkreettisella tavalla: ottamalla opiskelijoita kesätöihin tai työharjoitteluun ja levittämällä sanaa työpaikalla. Yläasteen tet-jaksoista ei makseta palkkaa, ja esimerkiksi yliopistot korvaavat työharjoittelukustannuksia työnantajille harjoitteluapurahojen muodossa. Kyseessä pitäisi siis olla win-win-tilanne. Opiskelijat tarvitsevat edes lyhytaikaisia kokemuksia työelämästä, jotta voivat olla tulevaisuudessa parempia työntekijöitä, työkavereita ja esimiehiä.

Myös opiskelijat voivat oppia työssäkäyviltä. Työnteko opettaa sinnikkyyttä ja rutiininsietokykyä. Kaiken ei tarvitse aina olla mahtavaa tai erikoista – myös johtotehtävissä joutuu sietämään arkisia, tylsiäkin asioita. Opiskelu on vastuun kantamista ja opiskelijoiden työtä. Tälläkin hetkellä osallistun kurssille, jonka opiskelijat jättävät jatkuvasti kotitehtäviään tekemättä ja kertovat siitä ilmeettömästi opettajalle – näin he tuskin kuitenkaan käyttäytyisivät pomoaan kohtaan. Opiskelijaelämän puolesta on vaikea puhua, jos opiskelijat samalla sahaavat omaa oksaansa.

Tulevaisuudessa suomalaiset nuoret valmistuvat tavoiteajassa haluamaansa ammattiin, jos heitä kannustetaan mukaan työelämään jo varhaisessa vaiheessa sekä kodin, koulun että työnantajien toimesta.

Riikka Kämppi