Hyväuskoisuus ja hyvät käytännöt: kohti tutkimuksen rehtiyttä

20.11.2014

Eilen esitteli kansleri emerita Krista Varantola meille tutkimusetiikan ongelmia ja Tutkimuseettisen toimikunnan (TENK) tehtäväsarkaa. Kristahan on ollut sen puheenjohtaja jo pitkään, ja varmaan monet muistavat, että ennen kanslerin pestiään hän oli yliopiston rehtori ja sitä ennen englannin kielen professori. Suomalainen käytäntö, jossa yliopistot sitoutuvat noudattamaan hyviä eettisiä sääntöjä, on maailmalla ainutlaatuinen. Tutkimuseettinen toimikunta ei toimi tuomioistuimena, vaan kouluttajana, valistajana ja neuvonantajana, ja yliopistot ovat itse sitoutuneet selvittämään keskuudessaan tapahtuvat eettiset rikkomukset ja myös korjaamaan virheet. Toimikunta on käsitellyt eettisiä rikkomuksia, jotka liittyvät mm. tutkimusten ja opinnäytteiden plagiointiin, itseplagiointiin, tulosten sepittämiseen ja väärentämiseen, ja tulosten valikoivaan julkaisemiseen. Olennainen kipukohta löytyy usein tutkimusprojekteista, joissa toimii eri tutkijanuran vaiheissa olevia. Projektin julkaisuissa saatetaan ohittaa tai unohtaa joku nuoremmista tutkijoista kokonaan. Tällainen tilanne voi olla mm. silloin, jos nuori tutkija jää äitiyslomalle. Hänen panoksensa tutkimukseen jää tällöin kirjaamatta muistiin.

Keskustelussa tuli esiin laaja kirjo erilaisia tutkimuksen liepeillä ja harmaalla alueella olevia huonoja käytäntöjä, joita TENK pyrkii nostamaan esiin ja muuttamaan. Sen keinoina ovat mm. hyvien käytäntöjen ja erilaisten ohjeiden ja eettisten laatujärjestelmien kehittäminen ja lanseeraaminen yliopistoihin. TENK on nostanut esiin väitöskirjaprosessin ja kirjannut, millaisia vastuita ja velvoitteita prosessissa syntyy niin väitöskirjan tekijälle kuin hänen ohjaajalleenkin. TENK pyrkii ajamaan eteenpäin käytäntöä, jossa väittelijän kanssa tehdään sopimus, jossa vastuut määritellään, kuten myös se, mihin aineistot kerätään ja kenen käyttöön ne annetaan tutkimuksen teon jälkeen. Samanlaisia sopimuksia tulisi tehdä myös projekteissa eri tutkijoiden kanssa. Tohtorikouluja varten tekeillä on väitöskirjantekijän tietopaketti.

Kahden tunnin keskustelussa emme vielä päässeet pureutumaan kovin syvälle yksittäisiin ongelmatilanteisiin, mutta Krista lupasi olla käytettävissä tulevaisuudessakin, ja hän korosti että mielellään keskustelisi myös tohtoriopiskelijoittemme kanssa.

Positiivisena asiana tuli esiin, että Suomessa on suhteellisen vähän varsinaista plagiointia, ja nykyiset tekstikontrollit myös suhteellisen nopeasti paljastavat suoran plagioinnin. Sitä vastoin yleisempää on, että tutkimuksessa saatetaan edelleenkin systemaattisesti ohittaa tai jättää joku keskeinen tutkija mainitsematta. Tutkimuseettinen koulutus ja ohjauksen välttämättömyys nousivat tärkeinä tulevaisuuden haasteina esiin.

Itse asiassa koko tieteellisen toiminnan ydin ja laatutyön keskeisin edellytys on, että voimme luottaa tutkimuksentekijöiden rehellisiin pyrkimyksiin kertoa meille totuus. Krista mainitsi, että keskustelu tieteen etiikasta (research ethics) on siirtymässä keskusteluun tutkijan ja tutkimuksen rehellisyydestä ja rehtiydestä, integriteetistä (research integrity). Samalla hyvien käytäntöjen kokoaminen ohjeellisiksi paketeiksi on osoittautunut hyväksi ja konkreettiseksi etenemistavaksi.

Tästä lisää: http://www.tenk.fi/sites/tenk.fi/files/HTK_ohje_2012.pdf

 

Di alta classe – kuinka päästä laadun huipulle?

10.11.2014
Yliopisto on arvoyhteisö, joka luottaa koulutukseen ja uskoo sen edistävän yksilöiden vapautta, tasa-arvoa ja kykyä rakentaa parempaa yhteiskuntaa ja maailmaa. Koulutusta ja tutkimusta pohdittaessa on noussut esiin kysymys, kuinka voisi taata, että koulutus, jota annamme, on korkealaatuista.

Kehittämisjohtaja Jukka Mäkinen kävi 5.11 yksikkökokouksessamme puhumassa yliopiston laatutyöstä ja edessä olevista auditoinneista. Yksi ja toinen meistä valmistautuu tulevaan koetukseen yrittämällä sisäistää Tampereen yliopiston laatukäsikirjan, itsearviointiraporttien ja korkeakoulujen laatujärjestelmien auditointikäsikirjan viisauksia monen muun dokumentin ohessa. Joskus tällainen laadun esille nostaminen ilman, että puhutaan sisällöistä, tuntuu vieraalta. Mihin ihmeeseen me tarvitsemme laatusysteemiä kaikkine kaavioineen ja vieraannuttavine termeineen, kyllähän me nyt osaamme asiamme ilmankin. Vai osaammeko?

Kuulin jutun kahdesta kirurgista, jotka toimivat eri klinikoilla. Kumpikin oli oman alansa huippua, mutta toiselle kävi vähän väliä haavereita, tai paremminkin hänen potilailleen. Ero kirurgien – tai pikemminkin klinikoiden työssä oli se, että toisella käytettiin tsekkauslistaa, toisella ei. Tsekkauslistassa oli merkitty kaikki ne toiminnot, jotka kuuluivat operaatioihin pienintä yksityiskohtaa myöten. Näin kirurgi saattoi jokaisen operaation yhteydessä vielä viimeksi tsekata, että kaikki varmasti oli suoritettu loppuun asti. Tämä pelasti ihmishenkiä.

Muistiin ja tottumukseen ei yksistään kannata luottaa. Jos haluamme opettaa ja tutkia hyvin ja tehokkaasti tarvitsemme tsekkauslistoja. Jukka Mäkisen esittelemä Plan-do-check-act tuntuu yksinkertaiselta, mutta se on olennainen analyysi uusiutuvan yliopiston toimintakulttuurista.

Ilman suunnittelua ja siihen liittyvää monitasoista toimintaa aina strategiasta opetussuunnitelmiin, ei jokapäiväinen työmme kasvata hedelmää. Opetus ja tutkimus vaativat jatkuvaa tuotekehittelyä ja seuraamista. Olennainen kriittisen yliopiston piirre on itsearviointi ja erilaiset palautteet ja kuulemiset. Check-kohta on se kriittinen piste, jolla mitataan koko systeemin kehityskelpoisuutta. Jollei kommunikaatio eri toimijoiden välillä ole kunnossa, koko masiina prakaa. Siksi onkin oltava tarpeeksi kuulolla, ovet auki ja väylät vapaina, jotta keskustelu yhteiskunnassa ja yliopistoyhteisössä, opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien välillä pääsisi esteettä kuulumaan ja vaikuttamaan.

Mikään ei kuitenkaan edisty, ellei yliopistoyhteisö ota opikseen saamastaan palautteesta, sisäisestä ja ulkoisesta. Siksi Act-osio vaatii eniten rohkeutta. Tarvittaviin toimiin täytyy ryhtyä, tätä työtä tehdään mm. johtokunnissa ja johtoryhmissä, opetusneuvostoissa ja opetussuunnitelmatyöryhmissä.

 

 

Ajatuksia humanismista ja yliopistosta

31.10.2014

Nykyajan ihmiset potevat muistinmenetystä. Maailma syntyy sillä hetkellä, kun yksilö itse ensimmäisen kerran tajuaa olevansa olemassa, kirjoittaa muistelmissaan kansallisteatterin aiempi johtaja, professori Marja-Liisa Nevala. Mikä tällaisessa ajattelussa sitten on vikana?

Hän vastaa: Ilman menneisyyden hallintaa ja oivallusta sen merkityksestä ei synny mitään rajoja rikkovaa, vaan toistamme entistä ja kierrämme vain samaa kehää.

Yliopistoyhteisö, Universitas, Akademia, on aikoinaan kehittynyt yrityksestä ymmärtää todellisuuden moninaisuutta ja muutosta, järjestää sitä ja saada siitä kokonaiskuva. Ja tämän jälkeen: vaikuttaa siihen.

Antiikin ajoista lähtien on nähty, että ihmisihanteeksi ei riitä yksin toimiva, tarpeitaan ja nautintoja tyydyttävä yksilö. Humanismin ihmisihanne renessanssin Italiassa oli l’uomo universale, yleisesti ja laajasti asioita taitava ja ymmärtävä henkilö. Vapauksista tärkeimmiksi nähtiin ajatuksen- ja sananvapaus, jotka liittyvät kiinteästi tiedon totuudellisuuteen: jos eriävät käsitykset kielletään jää totuus tarkistamatta. Mutta ilman ymmärrettävää ilmaisua ja kielen käyttöä viestimme ei välity.

Kieli on pitkälle kehittynyt merkkijärjestelmä, jonka avulla luomme ja välitämme merkityksiä. Ajattelemme kielellä ja muodostamme käsityksiä. Rakennamme sosiaalisia suhteita ja yhteisöjä, ja toimimme niissä kielen avulla. Kieli on vallan ja talouden väline. Kielen avulla myös ilmaisemme itseämme – emme vain ajatuksia, vaan myös tunteita, asenteita ja identiteettiä, sitä mitä olemme, miten asioihin suhtaudumme ja mihin kuulumme.

Valtaosa tänä syksynä opintonsa aloittaneista opiskelijoista tulee tutkinnon suoritettuaan myös viettämään koko työuransa tehtävissä, joissa kieli on keskeinen työväline. Kieli siis yhdistää ja luo siltoja, antaa merkityksiä, tekee meistä sosiaalisia olentoja. Kielen avulla olemme yhteydessä muuhun maailmaan.

Yksikkömme ei toimi irrallaan muusta maailmasta. Käytännön työssä se tarkoittaa sitä, että pohdimme, mihin juuri meitä yhteiskunnallisten ja kansainvälisten tilanteiden muuttuessa tarvitaan ja luomme uusien tarpeitten mukaisia opintopolkuja ja siltoja työelämään. Nyt meneillään oleva työ, jossa pohditaan vieraiden kielten asemaa suomalaisissa korkeakouluissa, on osa tätä prosessia. Yliopisto ei elä itseään vaan tulevaisuutta ja tulevia sukupolvia varten. Tähän tarvitsemme myös menneisyyden tuntemusta: Ilman menneisyyden hallintaa ja oivallusta sen merkityksestä ei synny mitään rajoja rikkovaa, vaan toistamme entistä ja kierrämme vain samaa kehää.