Kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttö isoissa kaupunkikunnissa

Jaana Peltola & Maarit Alasuutari

Vuoden 2016 aikana CHILDCARE-projekti toteutti kyselyn noin yksivuotiaiden lasten vanhemmille kymmenen kunnan alueella. Kyselyssä selvitettiin lapsen hoidon ratkaisuja ja niiden perusteluja sekä työn ja perheen yhteen sovittamisen kysymyksiä. Siihen vastasi noin 2700 vanhempaa. Tutkimusprojektin työskentelyn ohella kyselyaineiston pohjalta on tehty pro gradu –tutkielmia. Tässä blogissa esittelemme Jaana Peltolan tänä keväänä Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksella hyväksytyn pro gradu – tutkielman tuloksia.

Pro gradu – tutkielma liittyi viime aikoina kiivastakin keskustelua herättäneeseen kotihoidon tukeen ja erityisesti sen kuntalisän käyttöön. Etuutena kotihoidon tuki on jokseenkin ristiriitainen. Tuen kannatus on meillä vahva, ja usein kuulee sanottavan, että kotihoidon tuki mahdollistaa lapsen hoitamisen kotona. Vanhemmat saavat itse päättää, haluavatko he Kelan maksaman vanhempainrahakauden jälkeen hoitaa lastaan kotona kotihoidon tuella vai laittavatko he lapsensa kunnan tukemaan varhaiskasvatukseen. Kotihoidon tukea kuitenkin myös kritisoidaan sen hyvin sukupuolittuneen käytön vuoksi, sillä yli 90 prosenttia sen käyttäjistä on äitejä. Suomessa kotihoidon tuen ongelmista puhuttaessa siihen on liitetty erityisesti äitien menetykset työuralla, köyhyysriskin kasvu ja lasten menetykset, jos he eivät ole varhaiskasvatuksen piirissä.

Aiemmat tutkimukset osoittavat, että lasten hoitomuodon valinnat eroavat eri sosiaaliryhmien välillä. Kotihoidon tukea käyttävät pisimpään pienituloiset, matalasti koulutetut ja heikossa tai epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat äidit. Myös äidin maahanmuuttajatausta ja yksinhuoltajuus ovat ennustaneet muihin äiteihin verrattuna pidempää kotihoidon tuen käyttöä. Kantaväestöön kuuluvat korkeasti koulutetut, suurempituloiset ja vakituisessa työssä olevat äidit taas käyttävät todennäköisemmin lyhyitä kotihoidon tuen jaksoja.

Kotihoidon tuen kuntalisän vaikutuksia on tutkittu vähemmän kuin kotihoidon tukea yleensä, mutta esimerkiksi Kosonen ja Huttunen (2018) toteavat äskettäin ilmestyneessä raportissaan, että kotihoidon tuen kuntalisän määrä on yhteydessä siihen, miten pitkään äidit hoitavat lapsia kotona. Tasa-arvon kannalta kuntalisä on ongelmallinen muun muassa siksi, että sen seurauksena vanhempien mahdollisuudet valita lapsensa hoitomuoto eivät ole välttämättä lainkaan yhtäläiset. Samanlaisessa tilanteessa olevan perheen saama kotihoidon tuen kokonaismäärä voi nimittäin vaihdella jopa 300 euroa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen (ks. Kuntaliitto 2018). Lisäksi kuntien asettamat kuntalisän maksamisen ehdot vaihtelevat (ks. esim. Hietamäki ym. 2017).

Jaana Peltola tarkasteli tutkimuksessaan äitien kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttöä neljässä kunnassa: Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa ja Tampereella. Tutkimuksen vastaajina oli yhteensä 1629 noin yksivuotiaan lapsen äitiä. Heidän koulutustasonsa oli korkeampi kuin työikäisen väestön koulutustaso keskimäärin maassamme. Tutkimuksessa tarkasteltiin ensinnäkin, millaiset äidit todennäköisemmin käyttävät kotihoidon tuen kuntalisää. Kiinnostuksen kohteena olivat esimerkiksi äidin iän, tulotason sekä synnyinmaan mahdolliset yhteydet kotihoidontuen kuntalisän käyttöön. Toiseksi tutkielmassa analysoitiin, onko kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon ja äidin kotihoidon tuen käyttöön. Vaikka kotihoidon tuen yleensä ajatellaan merkitsevän, että lasta hoidetaan kotona ja että hoitaja on oma vanhempi, näin ei tarvitse olla. Kunnasta riippuen vanhempien voi olla mahdollista maksaa esimerkiksi yksityisen varhaiskasvatuksen kustannuksia kotihoidon tuella ja sen kuntalisällä. Tarkasteltavista kunnista Helsinki ja Oulu maksoivat kyselytutkimuksen toteuttamisen aikaan perheille kotihoidon tuen kuntalisää perheen nuorimmasta lapsesta, kun taas Jyväskylässä ja Tampereella kuntalisä ei ollut käytössä.

Peltolan tutkimustulokset osoittavat, että kahdessa kotihoidon tuen kuntalisää maksavassa kaupungissa, Helsingissä ja Oulussa, äidin kuntalisän käyttö oli sitä todennäköisempää mitä suuremmat olivat perheen tulot, mitä vanhempi äiti oli ja mitä nuorempi lapsi oli. Kaikkein voimakkaimmin kuntalisän käyttöä ennusti kuitenkin äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Verrattaessa kaikkien neljän kaupungin äitien vastauksia voitiin todeta, että kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus ei ollut yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon eikä äitien kotihoidon tuen käyttöön. Äitien kotihoidon tuen käyttöä ennustivat muut tekijät, erityisesti äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Lisäksi tuen käyttö oli todennäköisempää silloin, kun äidillä oli voimassa oleva työsuhde.

Tulosten perusteella vaikuttaa siis ensinnäkin siltä, että kotihoidon tuen kuntalisän maksamisella ei ole tutkimuksen kunnissa erityistä merkitystä sille, mitä ratkaisuja vanhemmat tekevät yksivuotiaan lapsensa hoidon osalta. Tämä havainto on osin ristiriitainen esimerkiksi Kososen ja Huttusen (2018) esittämiin tuloksiin. Osaksi selityksenä voi olla tämän tutkimuksen keskittyminen isoihin kaupunkikuntiin ja ajoittuminen Kososen ja Huttusen mainittua tarkastelua myöhempään ajankohtaan.

Toiseksi tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että kotihoidon tuen kuntalisä saattaa kuitenkin erityisesti kannustaa ja tukea ulkomailla syntyneitä äitejä hoitamaan lapsensa kotona. Aiemmassa tutkimuksessa maahanmuuttajien on havaittu käyttävän kotihoidon tuen jaksoja pidempään kantaväestöön verrattuna. Syynä tähän saattavat olla maahanmuuttajien usein niukat taloudelliset resurssit sekä vaikeus työllistyä. Kotihoidon tuen kuntalisä voi edelleen vahvistaa tätä maahanmuuttajaäitien ja kantaväestöön kuuluvien äitien eroa ja samalla heijastua kielteisesti maahanmuuttajaäitien jo entuudestaan heikkoon työmarkkina-asemaan.

Kun maahanmuuttajien lapset hoidetaan kotona, kotihoidon tuen käytön rinnalle nousee kysymys lasten kielen oppimisesta sekä heidän kouluvalmiutensa kehittymisestä. Maahanmuuttajaäitien kotiin jääminen edesauttaa sitä, että heidän lapsensa jäävät varhaiskasvatuspalvelujen ulkopuolelle juuri silloin, kun palveluihin osallistuminen voisi tukea heidän myöhempää koulunkäyntiään ja sen myötä heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Aivan viime vuosina kuntien kotihoidon tuen kuntalisän tarjoaminen on vähentynyt selvästi (Kuntaliitto 2018). Peltolan tutkimustulosten pohjalta voi kysyä, onko kuntalisä tukimuotona enää ylipäänsä mielekäs kunnille ja yhteiskunnalle yleensä.

Lähteet:

Hietamäki, J., Kuusiholma, J., Räikkönen, E., Alasuutari, M., Lammi-Taskula, J., Repo, K.,  Karila, K., Hautala, P.,  Kuukka, A.,  Paananen, M.,  Ruutiainen, V. & Eerola, P. (2017). Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset. Työpaperi 24. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132438/URN_ISBN_978-952-302-869-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Kosonen, T. & Huttunen, K. (2018). Kotihoidon tuen vaikutus lapsiin. Tutkimuksia 115. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos. http://www.labour.fi/?wpfb_dl=4669.

Kuntaliitto (2018). Kotihoidontuki, yksityisen hoidon tuki vai palveluseteli. Lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuen kuntalisät ja palveluseteli – raportti. https://www.kuntaliitto.fi/asiantuntijapalvelut/opetus-ja-kulttuuri/varhaiskasvatus/kotihoidontuki-yksityisen-hoidon-tuki-vai-palveluseteli/lasten-kotihoidon-ja-yksityisen-hoidon-tuen-kuntalisat-ja-palveluseteli

Peltola, J. (2018). Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58456/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201806083111.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjoittajat:

Jaana Peltola on erityispedagogiikan maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä ”Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin” CHILDCARE -hankkeessa.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Eriytyvä varhaiskasvatus? Pohdintoja Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarista

Anna Siippainen & Maiju Paananen

Suomalaista varhaiskasvatusta on kehitetty viime vuosikymmenten aikana monin tavoin. Hallinnonalamuutokset, uudistunut lainsäädäntö, normimuotoinen varhaiskasvatussuunnitelma ja työn alla oleva laatujärjestelmän kehittäminen ovat keskeisiä kehittämisen virstanpylväitä. Varhaiskasvatuksen rooli elinikäisen oppimisen ensimmäisenä portaana ja potentiaali sosiaalisten erojen tasoittajana on tunnistettu myös muiden kuin alan asiantuntijoiden keskuudessa. Varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden päivitykset ovat tukeneet tätä kehityskulkua. Toisaalta kaikki viimeaikaiset varhaiskasvatuksen liittyvät muutokset ja uutisointi eivät ole olleet pelkästään positiivisia: Henkilöstö raportoi kuormittuneisuudesta ja subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus on herättänyt huolta.

Mitä tiedämme tehtyjen ratkaisujen ja muotoutuneiden käytäntöjen toimivuudesta? Kuinka suuntaamme kansallisesti eteenpäin?

Opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteinen CHILDCARE-tutkimuskonsortio järjestivät 27.9.2017 Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin Säätytalolla Helsingissä. Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia uusimman tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.

Erilaiset kunnat ja lasten yhdenvertaisuus

Kuntien eriytyminen ja erilaistuvat ympäristöt järjestää varhaiskasvatuksen palveluita nousivat esiin sekä tutkijoiden puheenvuoroissa että seminaarin muiden osallistujien jakaessa havaintojaan. Keskustelua käytiin paljon muun muassa siitä, miten voidaan varmistaa lasten välinen yhdenvertaisuus näissä vaihtelevassa ympäristössä.

Yksi konkreettinen esimerkki kuntien välisistä eroavaisuuksista on se, että lasten varhaiskasvatukseen osallistumisaste vaihtelee merkittävästi kunnittain. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomessa varhaiskasvatukseen osallistutaan kaiken kaikkiaan vähemmän kuin OECD maissa keskimäärin. Osallistumisasteen nostoa on hallituksen budjettiriihessä on sovittu vauhditettavan viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeiluun myönnetyllä rahoituksella. Seminaarin osallistujien keskuudessa tämä herättikin kysymyksen siitä, miten näihin erilaisiin kansallisiin kehittämishankkeisiin ja kokeiluihin valitaan osallistujat? “Otetaanko mukaan niitä kuntia, joissa osallistumisaste on keskimääräistä matalampi vai niitä, jotka ovat jo valmiiksi kokeneita ja ahkeria kehittäjiä?” esitti aiheellisesti Oulun kaupungin varhaiskasvatusjohtaja Ulla Rissanen. Myös Jarkko Lahtinen Kuntaliitosta pohti, kuinka osallistumisasteen nostoon esitetyt ratkaisut kykenevät taklaamaan nykyistä eriytymiskehitystä.

Kulttuuriministerin asettaman selvityshenkilöryhmän (Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas) laatimassa Varhaiskasvatuksen tiekartassa vuosille 2017-2030 on esitetty keinoja varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi. Selvityshenkilöiden mukaan yksi mahdollisuus lisätä lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen astetta olisi laajentaa esiopetuksen käsitettä koskemaan jo nuorempia lapsia, aluksi 5-vuotiaita. Esiopetus on ollut suosittua jo ennen kuin siitä tuli velvoittavaa. Vuonna 2013 esiopetuksessa oli noin 99 prosenttia kuusivuotiaiden ikäluokasta. Esiopetus on siis jo ennen velvoittavuuttaan vakiinnuttanut paikkansa osana lapsen elinikäisen oppimisen polkua. Varhaislapsuuteen sisältyy tällä hetkellä kolmen erillisen lainsäädännön ohjausta. Selvityshenkilöiden mukaan lainsäädännöllisten erontekojen purkaminen voisi erityisesti 3-5-vuotiaiden lasten osalta tasoittaa myös kuntien välisiä eroja. Palkansaajien tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen toikin esiin tarpeen selvittää edelleen niitä syitä, jotka selittävät paikallista osallistumisasteen vaihtelua.

Vastauksia kuntien erilaisuuteen selvitetään parhaillaan CHILDCARE -hankkeessa. 10 erilaisen kunnan tarkastelussa on voitu jo havaita, että kunnat järjestävät varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja toisistaan poikkeavin motiivein. Vaikka taloudelliset kysymykset nousevat esiin kaikissa kunnissa, kuntaympäristön vaihtelut – onko kyse tiheästi asutusta kaupunkimaisesta kunnasta, jossa työllisyystilanne on hyvä vai maaseutumainen kunta, jossa välimatkat ovat pitkät – näyttävät jossakin määrin liittyvän kuntien erilaisiin tapoihin jäsentää varhaiskasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä. Eroja on muun muassa sen suhteen, puhutaanko varhaiskasvatuksesta ensisijaisesti oppimisen polun alkuna vai vanhempien työssäkäynnin mahdollistajana.

Toinen konkreettinen esimerkki kuntien erilaisuudesta varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisen suhteen on kuntien vaihtelevat ratkaisut subjektiivista varhaiskasvatusoikeuden rajauksen kysymyksissä. Yliopistonlehtori Anna-Maija Puroila ja tutkijatohtori Susanna Kinnunen esittelivät Vakavai-hanketta, jossa on tarkasteltu varhaiskasvatuslain kokonaisvaikutuksia. Vakavai-hankkeen tulosten mukaan vuonna 2016 noin 63 % kunnista Manner-Suomen alueella oli ottanut käyttöön subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan rajauksen. Kuntatoimijat, kuten varhaiskasvatuksen virkamiehet ja varhaiskasvatusta käyttävien lasten vanhemmat näkevät rajauksen vaikutukset hyvin eri tavoin. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat ovat tuoneet esiin, että rajaus ei ole ainoastaan rajannut varhaiskasvatukseen osallistumisen viikoittaista tuntimäärää. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat eivät ole voineet haluamallaan tavalla vaikuttaa siihen, kuinka 20 tunnin viikoittainen varhaiskasvatuksen osallistuminen järjestetään. Vanhempien haastattelujen mukaan joustavuuden ja perheiden tarpeisiin vastaamisen on koettu vähentyneen ja lasten välisen eriarvoisuuden lisääntyneen. Kunnan määrittämiin kellonaikoihin tarjolla olevan osapäiväisen tai -viikkoisen varhaiskasvatuksen ei aina koeta vastaavan lapsen ja perheen tarpeita. Tämä haastaa muun muassa kuntapäättäjät pohtimaan vanhempien osallisuutta päätöksenteossa, mihin myös sekä varhaiskasvatuslaki että varhaiskasvatussuunnitelman perusteet velvoittavat.

Varhaiskasvatuspalveluiden osa-aikaisuuden, osapäiväisyyden, viikoittaisten tuntimäärien vaihtelun ja vapaapäivien monimutkainen viidakko hämmentää vanhempien lisäksi myös tutkijoita. Helsinkiläisten lapsiperheiden lastenhoidon järjestelyjä seminaarissa esitellyt Kelan johtava tutkija Anita Haataja HELA-hankkeesta totesikin, että näitä monimutkaisia ratkaisuja tilastoidaan kunnissa eri tavoin. Tietoa siitä, millaisia varhaiskasvatuspalveluja perheet todellisuudessa käyttävät on ollut toistaiseksi vaikeaa saada.

Muuttuva varhaiskasvatus, muuttuva tiedontuotanto

On selvää, että uudenlaiselle tiedontuotannolle on tarvetta. Esimerkiksi VARDA:n (varhaiskasvatuksen tietotuotannon kehittämishankkeen) lopputulosten valmistumista odotetaan innolla niin ministeriöissä kuin tutkijoiden ja varhaiskasvatuksen kenttätoimijoiden parissa. VARDA -hankkeessa toteutetaan varhaiskasvatuksen valtakunnallinen ja eri organisaatioiden hyödynnettävissä oleva automatisoituun tiedonkeruuseen perustuva tietovaranto, joka tulevaisuudessa helpottanee kehittämistyötä.

Myös Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tehtäväksi annettu varhaiskasvatuksen kansallinen arviointi ja Karvissa luotava suomalaisen varhaiskasvatuksen arviointimalli ovat varhaiskasvatuksen järjestäjien innolla odottamia työkaluja. Meneillään olevien hankkeiden määrän ja sisällön perusteella voidaan todeta, että varhaiskasvatuksen tiedontuotannon kehittäminen on myötätuulessa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

On kuitenkin tärkeää varmistaa, että tiedontuotanto ei painotu yksinomaan yksinkertaisiin kriteereihin ja mittaamiseen. Tällainen määrälliseen tietoon keskittyvä arviointi ei tutkimuksen valossa ole aivan ongelmatonta. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että vaarana on, että indikaattoriperustainen arviointi alkaa ohjata järjestelmää ei-toivottuun suuntaan: häntä alkaa heiluttaa koiraa. Arviointien ei-aiotut vaikutukset jäävät helposti huomaamatta. Tarvitsemme monipuolisia arvioinnin tapoja varhaiskasvatuksen kehittämiseksi. Yksi tapa kehittää varhaiskasvatuksen käytäntöjä ja tiedonkeruuta on tutkimusprojektien ja muiden varhaiskasvatuksen toimijoiden välinen yhteistyö ja vuoropuhelu, josta tämä seminaarikin on yksi hyvä esimerkki.

  • Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin järjestivät opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä CHILDCARE –hanke.
  • Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuutta tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.
  • Osa esittäytyneistä hankkeista CHILDCARE, WIP ja TITA ovat Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmaa.
  • Seminaari järjestettiin muun muassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnan työn tueksi.
  • Videotallenteet seminaarin esityksistä sekä esitysten diat julkaistaan pian osoitteessa: www.jyu.fi/childcare

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee samalla väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus.

 

 

 

 

Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa tutkijatohtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo, alueellinen vaihtelu ja varhaiskasvatus

Kirsti Karila

CHILDCARE-tutkimushanke tarkastelee tasa-arvon kysymyksiä varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmässä. Tasa-arvon ja eriarvoisuuden tuottamisen mekanismeja  analysoidaan monin tavoin – yhtenä tarkastelukulmana on alueellinen tasa-arvo. Tarkastelu mahdollistuu, koska teemme tutkimusyhteistyötä kymmenen erilaisen ja eri puolilla Suomea sijaitsevan kunnan kanssa.

Tutkimuskuntamme poikkeavat toisistaan niin alueellisen sijainnin, väestömäärän, asumistiheyden, lasten lukumäärän kuin palvelutarjonnankin osalta. Tutkimuskuntien erilaisuuden kautta on mahdollisuus ymmärtää hieman laajemminkin Suomen erilaisten maantieteellisten alueiden elämää ja varhaiskasvatukseen ja lastenhoitoon kiinnittyvää toimintaa. Jo tässä tutkimuksen vaiheessa näyttää siltä, että erilaiset alueet ja kunnat muodostavat vaihtelevia lapsuuden ympäristöjä.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen kehittämisen painopiste on viime vuosina ollut kansallisessa varhaiskasvatuspolitiikassa. On säädetty uusi varhaiskasvatuslaki, muutettu varhaiskasvatuksen valtakunnallista hallintoa ja ohjausta sekä uudistettu valtakunnallisia varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. Vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, mitä tapahtuu paikallisesti ja millä tavoin paikalliset päättäjät kotiuttavat näitä kansallisia kehittämislinjauksia oman kuntansa varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon politiikoiksi.

Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa analysoineet tutkimuskuntiemme poliittisten päättäjien ja varhaiskasvatuksen viranhaltijajohdon varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia puhetapoja. Tutkimusta valottava artikkelimme (Karila, Eerola, Alasuutari, Kuukka, Siippainen 2017) on juuri ilmestynyt Yhteiskuntapolitiikka –lehdessä. Siinä kuvaamme, kuinka varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat puhetavat vaihtelevat erilaisissa kuntaympäristöissä. Analysoimme myös sitä, millaisia puhetapoja erilaisilla maantieteellisillä alueilla ilmenee. Tämän konkretisoimiseksi esitämme artikkelissa varhaiskasvatuksen kuntakartan.

Tutkimuksemme perusteella ei voi vielä päätellä kuinka havaitsemamme vaihtelevat puhetavat siirtyvät käytännön poliittisiksi ja organisatorisiksi ratkaisuiksi. Vaihtelevat puhetavat antavat kuitenkin aiheen pohtia sitä, millaisia lapsuuden ympäristöjä eri puolilla Suomea on rakennettu ja tullaan rakentamaan. Keväällä valitut uudet valtuustot ja lautakunnat ovat parhaillaan laatimassa kuntien kehittämisen strategioita. Tämä on mainio tilaisuus ottaa kriittiseen tarkasteluun myös oman kunnan politiikka ja toimet varhaislapsuuden mahdollisuuksien rakentajana. Kuntien kriittistä itsetutkiskelua suositteli myös alkukesällä ilmestynyt Varhaiskasvatuksen tiekartta –raportti (Karila, Kosonen & Järvenkallas 2017).

Mahdollisuutta osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen pidetään tärkeänä sekä lapsen nykyisen että tulevan elämän kannalta. Eri puolilla Suomea varhaiskasvatukseen osallistumisaste kuitenkin vaihtelee suuresti, joillain alueilla osallistumisaste on jopa 20 % alhaisempi kuin toisilla alueilla. Voidaan siis todeta, että kaikilla suomalaislapsilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua varhaiskasvatukseen.

Osallistumisasteen paikallisten erojen syitä ei ole selvitetty Suomessa. Voidaan kuitenkin arvioida, että kunnan asukkaiden lastenkasvatukseen liittyvät kulttuuriset ajattelutavat – vaikkapa kotikasvatuksen tai vaihtoehtoisesti varhaiskasvatukseen osallistumisen merkityksen korostaminen – heijastuvat osallistumisasteeseen. CHILDCARE-hankkeessa tehtyjen havaintojen perusteella myös kuntien vaihteleva palvelutarjonta ja perheille tarjottu, eri tavoin suuntautuva informaatio ja ohjaus luovat pohjaa osallistumisasteen erojen muodostumiselle. Kokonaisuudessaan osallistumisasteen muodostuminen lienee monisäikeinen alueen maantieteellisistä ja kulttuurisista ominaispiirteistä, kuntien palvelutarjonnasta ja –ohjauksesta sekä vanhempien ratkaisuista koostuva vyyhti.

Yksilöllisiä valintoja korostavana aikana voidaan tietenkin kysyä, onko varhaiskasvatuksen alueellisessa erilaistumisessa mitään pulmaa. Perustuuhan kuntien vahva itsehallinto sille ajatukselle, että paikallisesti osataan tehdä oikeita ja hyviä ratkaisuja paikallisiin tarpeisiin. Tämän logiikan perusteella paikalliset vaihtelut eivät sinällään ole ongelmia. Kun asiaa tarkastellaan mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta, on ongelmallista, että maamme eri alueilla lapsille ei rakennu samoja mahdollisuuksia varhaiskasvatukseen ja sen myötä kasvatus- ja koulutusjärjestelmän tarjoamaan tukeen.

Uusilla kuntapoliitikoilla onkin strategioita ja budjetteja laatiessaan edessään vaativa tehtävä. Tarvitaan rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja pohtia, mitä seurauksia tehdyillä varhaiskasvatusta koskevilla ratkaisuilla on erilaisilla aikajänteillä.  Miten omat toimet ja päätökset heijastuvat lasten nykyiseen elämänlaatuun ja hyvinvointiin? On myös arvioitava, millaisia seurauksia nyt tehtävillä ratkaisuilla on lasten myöhemmille opinpoluille ja niiden myötä kunnan myöhemmin perusopetuksessa kohtaamille haasteille. Isoja ja vaikeita kysymyksiä, jotka kuitenkin vaativat vastauksia.

CHILDCARE-hankkeen kaltainen tutkimus voi parhaimmillaankin olla vain tuomassa yhteistyökumppaneille tutkittua tietoa, nostamassa esille tutkimuksesta nousevia kysymyksiä ja pohtimassa yhdessä paikallisten päättäjien kanssa mahdollisia ratkaisuja. Päätökset tehdään kunnissa ja näissä päätöksissä poliittisella ja viranhaltijajohdolla on ratkaiseva merkitys.

Luettavaa:

Kirsti Karila, Petteri Eerola, Maarit Alasuutari, Anu Kuukka ja Anna Siippainen 2017. Varhaiskasvatuksen järjestämisen puhekehykset kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka 4/2017.

Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas 2017. Varhaiskasvatuksen tiekartta vuosille 2017-2030. Opetus-ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:30. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/80221

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.

Esiopetusvuoden palveluissa vaihtelua

Anni Kauppinen ja Maarit Alasuutari

Kuluneen talven aikana on käyty julkista keskustelua siitä, miten esiopetusta täydentävä hoito tulisi kunnissa järjestää. Keskustelun sai alulle hallituksen esitys esiopetusikäisten lasten varhaiskasvatusoikeuden poistamisesta. Oikeuden poistamisen myötä kunnat olisivat voineet järjestää lasten esiopetuksen jälkeen tarvitsemat palvelut maksullisena kerhotoimintana. Useat tahot ottivat kantaa varhaiskasvatusoikeuden säilyttämisen puolesta vedoten lasten hyvinvointiin ja yhdenvertaisuuteen. Näissä kannanotoissa pidettiin tärkeänä sitä, että esiopetusikäinen lapsi voi viettää päivänsä yhdessä ryhmässä sen sijaan että hänen päivänsä pirstottaisiin useampaan ryhmään esiopetuksen ja hoidon osalta. Hallitus vetikin esiopetusikäisten varhaiskasvatusoikeutta koskevan esityksensä pois maaliskuussa.

Vaikka hallitus perui esityksensä, eivät esiopetusikäisille tarjottavat palvelut ole maassamme niin yksiselitteinen kokonaisuus kuin helposti voisi kuvitella. Esiopetusvuoden palveluja järjestetään perusopetuksessa, varhaiskasvatuksessa ja kerhotoiminnassa, ja niistä säädetään useassa eri laissa ja asetuksessa. Lakien keskinäinen soveltaminen on koettu käytännössä hankalaksi.

Palvelujen moninaisuus

Esiopetuksen yhtenä tavoitteena on kouluunlähtijöiden välisten erojen tasaaminen ja tasa-arvoisten palvelujen järjestäminen. CHILDCARE–projektissa tehdyssä Anni Kauppisen pro gradu –tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että esiopetusvuoden palveluja järjestetään hyvin erilaisin tavoin. Ne myös vaihtelevat sekä kuntien välillä että kuntien sisällä. Osa palvelujen vaihtelusta johtuu siitä, että lapset tarvitsevat esiopetuksen lisäksi täydentävää kasvatusta ja hoitoa erilaisina aikoina. Osa lapsista tarvitsee palveluja vain arkena päiväaikaan, osa taas jopa kaikkina vuorokauden aikoina läpi viikon. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea tutkimuksen osoittamaa palvelujen vaihtelua.

Esiopetusvuoden palveluita järjestävät sekä varhaiskasvatuksen että perusopetuksen hallinnonalat esiopetusryhmissä, päiväkotien ja ryhmäperhepäivähoidon ryhmissä sekä koulujen yhdysluokissa ja kerhotoiminnassa. Ryhmät voivat olla joko kokopäiväisiä tai osapäiväisiä. Mikäli lapsella on kokopäiväinen hoidon tarve, hän voi viettää päivänsä joko yhdessä varhaiskasvatuksen päiväkotiryhmässä tai kahdessa eri ryhmässä. Kahdesta ryhmästä koostuva päivä voi sisältää esimerkiksi esiopetuksen koulun tai päiväkodin osa-aikaisessa esiopetusryhmässä ja täydentävän hoidon koulun aamu- ja iltapäiväkerhotoiminnassa. Yhtä lailla lapsen päivä voi muodostua esiopetuksesta yhdysluokassa ja täydentävästä hoidosta ryhmäperhepäivähoidossa. On huomattava, että koska täydentävää hoitoa tarvitaan usein sekä ennen esiopetusta että sen jälkeen, päivä voi pirstoutua kahdenkin ryhmän kokonaisuudessa kolmeen eri palaseen. Ryhmät saatetaan järjestää samassa toimintaympäristössä, mutta ne voivat olla myös aivan eri paikoissa, jolloin lapsen päivään sisältyy ryhmien vaihdon lisäksi siirtymiä paikasta toiseen.

Ympärivuorokautista vuorohoitoa tarvitsevan esiopetusikäisen lapsen päivä voi myös toteutua yhdessä varhaiskasvatuksen vuorohoitoryhmässä, mutta se voi yhtä lailla koostua kahdesta tai jopa kolmesta eri ryhmästä. Myös näiden ryhmien välillä voi olla siirtymiä paikasta toiseen. Yleensä kunnat huolehtivat lapsen siirtymästä palvelujen välillä, mutta ihan aina ei näin ole, vaan siirtymä voi jäädä myös vanhempien vastuulle. Joskus vuorohoitoa tarvitsevan lapsen esiopetus ja hoito järjestetään myös toisistaan täysin irrallisissa ryhmissä, jolloin lapsi ei voi välttämättä osallistua esiopetukseen sellaisina päivinä, kun hänellä on tarve vuorohoidolle.

Hyvinvoinnin edellytykset

Esiopetusikäiset osallistuvat siis varsin erilaisiin palvelukokonaisuuksiin. Samalla lasten hyvinvoinnin edellytykset muodostuvat erilaisiksi. Hyvinvoinnin edellytyksinä voidaan pitää lapsiryhmän kokoa, kasvattajien pysyvyyttä sekä kasvattajien ja lasten välistä suhdelukua. Lisäksi tärkeä seikka on kasvattajien koulutus, sillä sen on todettu vaikuttavan kasvattajan sensitiivisyyteen vuorovaikutustilanteissa lapsen kanssa. Lain ja asetusten perusteella edellä mainitut seikat vaihtelevat esiopetusvuoden palvelujen järjestämisen tavan mukaan. Lasten hyvinvointiin vaikuttaa myös kasvatusympäristön ja toimintakultturin pysyvyys, joka ei kaikissa palvelukokonaisuuksissa toteudu.

Kunnat myös tulkitsevat lakeja ja asetuksia eri tavoin. Esimerkiksi tuoretta, vuonna 2015 tehtyä muutosta esiopetuksen velvoittavuudesta, sovelletaan eri tavoin erityisesti vuorohoitoa tarvitsevan lapsen kohdalla. Näille lapsille voidaan yhtäällä järjestää esiopetusta hyvinkin yksilöllisesti heidän vuorohoidon tarpeensa mukaisesti. Toisaalla lapsen voidaan olettaa osallistuvan aamupäivisin esiopetukseen, vaikka se pidentäisi hänen hoitopäiväänsä merkittävästi tai vähentäisi viikoittaisia vapaapäiviä. Toinen esimerkki kuntien vaihtelevista tulkinnoista koskee sitä, sallitaanko esiopetusikäisten lasten kulkea kotoa esiopetukseen tai hoitoon ja takaisin yksin vai vaaditaanko heille täysi-ikäinen saattaja. Tältä osin myös laki on lasten hyvinvoinnin näkökulmasta ristiriitainen, sillä lain mukaan esiopetusikäinen saa kulkea yksin matkat esiopetukseen, mutta ei varhaiskasvatukseen.

Toteutuuko yhdenvertaisuus?

Vanhemmat eivät voi aina valita millaiseen palvelukokonaisuuteen heidän lapsensa esiopetusvuonna osallistuu. Yleisin palvelun määräytymiseen vaikuttava tekijä on lapsen asuinpaikka. Asuinpaikka voi vaikuttaa niin, että lapsen asuinalue, tuleva koulupolku tai koulunkäyntipaikka määrää esiopetuspaikan. Kunnassa voi myös olla tarjolla vain tiettyjä palveluja, jolloin muunlaisiin palveluihin osallistuminen ei luonnollisesti ole mahdollista.

Esiopetusvuoden palvelujen kirjo on laaja. Nykyisellään se ei välttämättä vastaa riittävän hyvin lasten yhdenvertaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon vaateeseen. Kuntiin tarvittaisiinkin tarkempaa ohjausta, jotta palvelut olisivat lasten hyvinvoinnin edellytysten osalta tasalaatuisempia, vaikka eivät välttämättä samanlaisia.

Anni Kauppinen on varhaiskasvatustieteen maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä “Esiopetusvuoden palvelukokonaisuudet lasten hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden näkökulmista” CHILDCARE -hankkeessa. Gradua varten haastateltiin kymmentä varhaiskasvatuksen esimiestä, ja haastatteluista saatiin tietoa esiopetusvuoden palveluista 12 kunnassa. Anni Kauppisen gradu palkittiin Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatustieteen oppiaineen gradupalkinnolla 2017.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Vanhempien hoitoratkaisut: valinnan vapautta, mahdollisuuksien hyödyntämistä vai sattuman kauppaa?

Kirsti Karila ja Johanna Mykkänen

Kuntavaalien läheisyys on nostanut varhaiskasvatuksen ja pienten lasten hoidon kysymykset vilkkaan julkisen keskustelun kohteiksi. Tämä on ymmärrettävää, onhan varhaiskasvatus yksi tulevaisuuden kuntien keskeisimmistä tehtäväalueista. Uudet valtuutetut tulevat tekemään merkittäviä paikallisia linjauksia, jotka näkyvät tulevaisuudessa lasten, lapsiperheiden ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten arjessa. Vaalikeskustelut osoittavat havainnollisesti sen, kuinka eri tavoin pienten lasten kasvatukseen varhaisvuosina suhtaudutaan. Ajoittain keskustelut saavat vahvan joko-tai -sävyn.  Osa ehdokkaista painottaa lasten kotona tapahtuvaa hoitoa ja korostaa kotihoidontuen ja kotihoidon tuen kuntalisien merkitystä. Osa ehdokkaista taas suuntaa huomionsa varhaiskasvatuspalveluiden kehittämiseen. Varhaiskasvatuksen maksuttomuus ja palveluiden tuottamisen tapa – yksityinen vai julkinen – keskusteluttavat. Vaalikeskusteluissa on nostettu esille myös vanhempien lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen valintojen vapaus. Valinnan vapaudesta puhuttaessa annetaan usein ymmärtää, että vaihtoehtojen olemassaolo itsessään mahdollistaa vapauden valita. Harvemmin puhutaan siitä, millaisissa vaihtelevissa ympäristössä ja elämäntilanteissa ratkaisuja tehdään ja millaisia todellisia mahdollisuuksia vanhemmilla on valintaan.

Millaisena tilanne näyttäytyy lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisuja tekeville vanhemmille?

CHILDCARE – tutkimushankkeessa on selvitetty yksivuotiaiden lasten vanhempien tekemiä lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisuja ja niiden perusteluja. Parhaillaan on menossa laajan kyselyn ja sitä syventävän haastatteluaineiston analyysit. Kyselytutkimuksen perusanalyysit julkaistaan toukokuun alussa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisusarjassa. Kyselyn eritellymmät analyysit ja vanhempien haastattelujen anti julkaistaan hieman myöhemmin tieteellisissä aikakausjulkaisuissa.

Tässä vaiheessa voidaan kuitenkin todeta kyselyn ja haastattelujen viestin olevan selkeä: yksivuotiaiden lasten vanhemmat tekevät lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisujaan kovin moninaisissa, toisistaan poikkeavissa tilanteissa – usein myös hyvin moninaisin perustein. Ratkaisuihin heijastuvat niin vanhempien koulutustausta ja työmarkkina-asema kuin perheen asuinkunta ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Vanhempien vaihtelevat käsitykset siitä, millainen on pienen lapsen hyvä kasvuympäristö ja hyvä vanhemmuus, tuovat oman lisänsä ratkaisuihin. Ratkaisuja pohtiessaan isät ja äidit näyttävät tarkastelevan asiaa hieman toisistaan poikkeavin painotuksin.

Kun vanhemmat ovat päättäneet käyttää tarjolla olevia varhaiskasvatuspalveluita, on heidän kunnasta riippuen mahdollista hakea lastaan joko yksityiseen tai kunnalliseen varhaiskasvatukseen ja kummankin näiden sisällä joko perhepäivähoitoon tai päiväkotiin. Näissä yhteyksissä vanhempien ratkaisuihin heijastuu myös se, millaista tietoa he ovat saaneet erilaisista tarjolla olevista mahdollisuuksista ja varhaiskasvatuksen toimintamuodoista. Haastatellut vanhemmat kuvasivat saavansa tietoa lasten hoitomahdollisuuksista monenlaisista paikoista, kuten kunnan päivähoidon nettisivustoilta ja monenkirjavista sosiaalisista verkostoista. Eräs vanhempi kertoi esimerkiksi saaneensa ”sisäpiiritietoa” ystävältään. Tämän lapset olivat hoidossa samassa päiväkodissa, jota perhe oli kaavaillut omalle lapselleen. Toinen vanhempi kertoi puolestaan puolisonsa perhepäivähoitajana työskennelleen äidin tuntevan lähialueen hoitopaikkojen hyvät ja huonot puolet ja päätös tehtiin nämä silmälläpitäen. Myös omat lapsuudenajan kokemukset tai ajan saatossa muokkautuneet mielikuvat eri palvelumuodoista (esimerkiksi perhepäivähoito, päiväkoti, kerhotoiminta) vaikuttivat siihen, millaisessa ympäristössä oman lapsen toivottiin hoitoa ja kasvatusta saavan. Juuri tällaisella epävirallisella kokemustiedolla ja erityisesti niihin liittyvällä tunteella näytettiin perustelevan kaikkein vahvimmin valittua – tai ainakin toivottua – hoitomuotoa.

Pyrkimys hyvään vanhemmuuteen sekä lapsen edun ja hyvinvoinnin turvaamiseen oli vanhempien puheessa vahvasti esillä. Eräs haastatelluista sanoittaa päiväkodin valintaa seuraavasti: Jos aattelee lapsen kannalta niin, se saa siellä sen, kaikki kehitykseen liittyvät asiat, saa kavereita, saa ruuan, niin se on kuitenkin aika tärkee siinä. Lastenhoitoratkaisut eivät kuitenkaan aina toteudu huoltajien toiveiden mukaan, esimerkiksi toive perhepäivähoidosta sen kodinomaisuuden vuoksi voi realisoitua päiväkotipaikaksi, koska kunnasta ei löydy muita vapaita hoitopaikkoja – tai toisinpäin. Näin ollen se, missä on tilaa tai millaisia palveluja kussakin kunnassa on ylipäätään tarjolla määrittää myös hoitopaikan todellista valintaa ja saantia.

Voidaankin pohtia, missä määrin on edes mahdollista puhua vapaasta valinnasta vanhempien lastenhoitoon ja varhaiskasvatukseen liittyvien ratkaisujen yhteydessä. Vapaan valinnan sijaan ratkaisuja näyttävät määrittävän niin moninaiset perheen sisäiset kuin ulkoiset tekijät ja resurssit. Näyttää siis siltä, että vanhempien lastenhoidon ja varhaiskasvatuksen ratkaisut ovat paljon komplisoidumpia ja toisaalta sattumanvaraisempia kuin nykyinen julkinen keskustelu antaa olettaa.

Kirjoittajat

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.

KT Johanna Mykkänen työskentelee Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatustieteen oppiaineessa yliopistonlehtorina. Mykkänen tutkii vanhemmuutta, perhettä ja lapsuutta.

Tutkimisen välineitä lasten kuulemiseen

Anu Kuukka

Viimeaikaisissa lastenhoitoa ja varhaiskasvatusta koskevissa uudistuksissa ja keskusteluissa ’lapsen etu’ on ollut usein käytetty argumentti vedottaessa niin esillä olevan asian puolesta kuin sitä vastaan. Näissä keskusteluissa näkemys lapsen edusta on ollut aikuisen. Lasten oma näkökulma ja asioiden merkitys lapsille itselleen jääkin usein aikuisten puheen alle – kuulumattomiin ja näkymättömiin. Näin on asia eritoten lapsia koskevassa päätöksenteossa. Miten kuulla lapsia heitä itseään koskevissa asioissa? Miten tutkimuksen avulla voidaan saada lasten äänet kuuluville sinne, missä lasten asioista päätetään ja missä päätökset todentuvat osaksi lasten elämää?

Lapsia on tutkittu monista näkökulmista ja lähtökohdista eri tieteenalojen ja tutkimusperinteiden piirissä. Lapsia koskevaa tietoa on tuotettu sekä aikuisten että lasten näkökulmasta. Etenkin 1980-luvulta virinneen monitieteisen lapsuudentutkimuksen myötä lapsuutta ja lasten arkisia maailmoja koskevan tutkimuksen määrä on lisääntynyt, ja lasten pätevyys ja osallisuus itseään koskevana tiedontuottajana on tunnistettu ja tunnustettu. Lapsiin suuntautuvan tutkimuksen lähtökohtana onkin lasten asiantuntijuus omassa arjessaan ja elämässään. Niin ikään YK:n Lapsen oikeuksien sopimus (1989) painottaa lasten oikeutta ilmasta mielipiteensä ja tulla kuulluksi.

Millaisia keinoja aikuisella tutkijalla on kysyä lapselta?

Lapsuutta ja lapsia voi tutkia monenlaisin metodein ja lapsia osallistavin menetelmin. Lasten kanssa toteutetut tutkimukset eivät välttämättä edellytä erilaisia tai erityisiä menetelmiä verrattuna esimerkiksi aikuisten kanssa toteutettuihin tutkimuksiin. Tosin joitakin tutkimusmenetelmiä on pidetty toisia sopivampina ja lapsiystävällisempinä, kun tehdään tutkimusta pienten lasten kanssa. Aikuiset tukeutuvat tutkimuksessa monesti puhuttuun kieleen ja sanaan. Lapsuuden tutkimuksessa haetaan tutkimusmenetelmiä, jotka luovat mahdollisuuksia tutkimukselle myös silloin, kun kielellisen tiedon tuottamiseen liittyy haasteita. Lasten näkökulmien merkityksen vahvistuminen tutkimukselle luo niin ikään tarvetta kehittää uudenlaisia keinoja tutkia lapsia ja lasten näkökulmia. Lapsiin liittyvässä tutkimuksessa korostuu merkittävästi myös tutkijan eettinen ja metodologinen vastuu tutkittavistaan.

anun-tekstin-kuva

kuva: Anu Kuukka

CHILDCARE-hanke oli mukana lokakuussa 2016 Jyväskylän yliopistossa järjestetyssä lapsuudentutkimuksen seminaarissa ’Researching Children in Everyday Life: Applying ethnographic and videoethnographic methods’, jossa oli esillä useita lasten elämää valottavia tutkimuksia, lasten näkökulmaisia tutkimuksia ja lapsia osallistavia tutkimusmenetelmiä hyödyntäviä tutkimuksia. Lapsuuden ja lasten elämän monimuotoisuus edellyttää erilaisia metodologisia lähestymistapoja. Tutkija voi tuottaa tutkimusaineistoa olemalla mukana lasten arjen tilanteissa eripituisia aikoja ja keräämällä aineistoa erilaisin etnografisin kenttätyömenetelmin kuten osallistuvan havainnoinnin ja/tai lasten yksilö- ja ryhmähaastattelun keinoin. Myös digitaalisen teknologian hyödyntäminen aineistonkeruussa sekä erilaiset visuaaliset ja taiteelliset menetelmät ovat vakiinnuttaneet paikkaansa lapsuuden tutkijoiden keskuudessa. Tällaisia menetelmiä ovat esimerkiksi visuaalinen video- ja kameraetnografia, joissa kirjoitetun tekstin ohella tiheää kuvausta lasten jokapäiväisistä käytännöistä tuotetaan myös kuvalla.

Aikuisten tuottaman tutkimusaineiston lisäksi tutkimusta voi toteuttaa lasten kanssa, jolloin lapset tuottavat aineistoa tutkimukselle ja/tai toimivat kanssatutkijoina tutkimusprosessissa. Lapsia osallistavina menetelminä ovat esimerkiksi lasten tuottamat valokuva- ja videoaineistot, piirrokset, verkostokartat, aikajana ja erilaiset visuaaliset päiväkirjat. Lasten ja lapsuuden tutkimuksessa on kasvava suuntaus kohti monimenetelmällisyyttä, jolloin samassa tutkimuksessa voidaan hyödyntää erilaisia tutkimusmenetelmiä ja -tekniikoita toisiaan täydentämään.

CHILDCARE-hanke tekee tutkimuksella lapsille tärkeitä asioita näkyväksi

Lapsuuksia on monenlaisia ja lapsuus on moniäänistä. Lapset elävät arkeaan erilaisten varhaiskasvatus- ja päivähoitopalveluiden tai kotihoidon piirissä. Lapsuuden tutkimus on tuottanut jo jonkin verran tietoa lasten päiväkotielämästä ja -arjesta lasten näkökulmasta. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten esimerkiksi kotona hoidettavien tai muunlaisten hoitoratkaisujen parissa olevien lasten arki rakentuu ja merkityksellistyy lasten paikalta katsottuna. Osa lapsista voi olla kotihoidossa esikouluikään asti. Esimerkiksi vuonna 2014 kodin ulkopuolisessa päivähoidossa oli noin 74 prosenttia 3-5-vuotiaiden lasten ikäluokasta.

CHILDCARE-hankkeen yhtenä tavoitteena on selvittää erilaisten lastenhoitomuotojen parissa olevien lasten ajatuksia ja kokemuksia oman arkensa rakentumisesta, kasvatuksesta ja hoidosta. Parhaillaan hankkeessa suunnitellaan parin vuoden kuluttua toteutettavaa aineistonkeruuta, jolloin kerätään tuolloin 4-vuotiailta lapsilta mahdollisimman kattavaa ja lasten näkökulmia tuottavaa aineistoa heille merkityksellisistä asioista ja olosuhteista. Tavoitteena on lisätä aikuisten, niin lasten asioista kuntatasolla päättävien kuin lasten kanssa jokapäiväistä arkea jakavien aikuisten, tietoisuutta lasten elämänpiirin ja arjen hyvinvoinnin rakentumisen kannalta tärkeistä asioista. Kysyttäessä lapsilta itseltään voimme myös haastaa näkökulmaa, jossa korostuu aikuistiedon ylivoima ja se, että me aikuiset pystymme teorioinemme tulkitsemaan sitä, mitä lapset tarvitsevat ja mitä eri asiat merkitsevät lapsille, mitä ’lapsen etu’ vaatii.

Anu Kuukka toimii CHILDCARE-hankkeessa tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Kasvatustieteiden laitoksella. Hänen kiinnostuksensa liittyy erityisesti lapsuudentutkimukseen. Väitöstutkimuksessaan hän käsitteli ruumiillisuuden tuottamista ja merkityksellistymistä lasten päiväkotiarjessa.

 

 

Muumi-keksejä ja kurahousuja eli isät lapsia hoitamassa

Petteri Eerola

On kulunut noin vuosi siitä kun CHILDCARE-tutkimushanke käynnistyi. Tänä aikana useat hankkeeseen liittyvät kysymykset ovat olleet laajan poliittisen keskustelun kohteena ja saaneet runsaasti myös mediahuomiota. Kun keväällä käytiin äänekästä keskustelua varhaiskasvatuksesta niin paikallislehtien palstoilla kuin myös politiikassa sekä valtakunnallisesti että kunnallisella tasolla, nyt syksyllä huomio on kiinnittynyt vanhempiin ja heidän lastenhoitoa käsitteleviin ratkaisuihin. Tuoreimmissa keskusteluissa kuumin peruna on ollut kotihoidontuki- ja perhevapaajärjestelmien toimivuus ja mahdollinen uudistamistarve. Näissä keskusteluissa on sivuttu myös kysymystä isien roolista lastenhoidossa.

Isät ja lastenhoito

Mikä on isien osuus lastenhoidosta tänä päivänä ja missä määrin isät jakavat vanhemmuutta pikkulapsiperheissä? CHILDCARE-blogin edellisessä julkaisussa Johanna Lammi-Taskula kuvaa kuinka isien osuus lasten kotihoidosta on marginaalinen verrattuna äiteihin. Positiivinen tulokulma asiaan kuitenkin on, että isien osuus on noussut sitä mukaan kun miehille on jyvitetty omia perhevapaaosuuksia. Vastaavia huomioita voidaan tehdä myös Tilastokeskuksen keräämän ajankäyttöaineiston pohjalta. Aineiston pohjalta tehdyt tutkimukset osoittavat kuinka isien lastenhoitoon käyttämän ajan huomattavasta kasvusta huolimatta äidit tekevät edelleen valtaosan lapsiin liittyvästä hoitotyöstä, oli kyse sitten vaipanvaihdosta, harrastuksiin kuljettamisesta, tai ruuanlaitoista.

Olen väitöstutkimuksessani esittänyt, että hoivaavat ja vanhemmuutta jakavat isyyden muodot näyttäytyvät ainakin pienten lasten isien keskuudessa tavoittelemisen arvoisen ja tärkeänä asiana. Edellä kuvatut tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että ainakaan toistaiseksi tämä kulttuurinen ideaali ei ole levinnyt kovin laajalle lapsiperheiden arjen käytännöissä. Lisää pohdittavaa saadaan, kun tarkastellaan miten vanhempien panostamista lastenhoitoon tutkitaan. Kuten yllämainitussa Tilastokeskuksen ajankäyttöaineistossa, vanhempien lastenhoitoa mitataan pääsääntöisesti konkreettisen tekemisen, eli ylipäätänsä mitattavissa olevien asioiden, kuten pesemisen, pukemisen tai yhdessä leikkimisen kautta. Tämä tarkastelutapa jättää kuitenkin pimentoon ison osan vanhemmuuteen liittyvästä ”näkymättömästä” huolehtimisesta, organisoimisesta ja vastuunkannosta. Jos lapsella on kaksi vanhempaa, kumpi heistä huolehtii että lapsella on sopivan kokoiset ulkoiluvaatteet joka säälle ja syksyisestä hiekkavesikuraseoksesta puhdistetut kurahousut joka aamu valmiina päiväkotiin vietäväksi? Entä kumpi varaa lapselle hyvissä ajoin neuvola-ajan ja kumpi huolehtii, että lastenkutsuilla on tarjottavana Muumi-keksejä ja lapsen kavereiden erityisruokavaliot huomioivaa naposteltavaa? Perheissä, joissa lapsella on isä ja äiti, kuvatun kaltainen kokonaisvastuu on usein äidillä.

Lastenhoito ja vanhemmuuden metatyö

Ylläkuvatut keskustelut vanhemmuuden työnjaosta tulivat useille suomalaisille tutuiksi noin vuosi sitten, kun Yleisradion toimittaja Jenny Lahtinen kirjoitti vanhemmuuden metatyötä käsittelevän blogitekstin. Tekstissä Lahtinen kuvaa kuinka vanhempien, eli hyvin usein äitien, arkea kuormittavat lukuisat näkymättömät puuhat päiväkotiin vietävistä ja täytettävistä lappusista harrastuskyytien organisointiin ja vanhempainyhdistysten myyjäisiin. Aiheesta on keskusteltu myös yhteiskuntatieteissä. Jo kaksi vuosikymmentä sitten sosiologian professori Susan Walzer tarkasteli tutkimuksessaan vanhemmuuden vastuualueita mental labor -käsitteen eli eräänlaisen ajatustyötä vaativan vanhemmuuden vastuun kautta. Walzer kuvaa, kuinka vanhemmuuteen liittyvän organisoinnin ja huolenpidon kasaantuminen äidille on usean tekijän summa. Taustalla on äitiyteen liitettävä ja äitien myös itse ylläpitämä käsitys kuinka ”hyvä äiti huolehtii aina kaikesta”.  Tästä seuraa, että pienten lasten äidit lukevat enemmän erilaisia vanhemmuuteen liittyviä oppaita, keskustelevat useammin vanhemmuudesta lähipiirinsä kanssa ja saavat myös yhteiskunnalta enemmän tukea vanhemmuuteensa esimerkiksi neuvolapalveluiden kautta. Walzerin mukaan tämä johtaa tilanteeseen jossa äidit hallinnoivat useissa perheissä vanhempien keskinäistä lastenhoidon työnjakoa esimerkiksi pyytämällä isää osallistumaan vain sellaisiin tehtäviin, joista äiti itse uskoo isän suoriutuvan.

Näyttää siis siltä, että tiukasti istuvat käsitykset äitiydestä ohjaavat huomattavasti perheissä tapahtuvaa lastenhoitoa koskevaa työn- ja vastuunjakoa. Siinä missä ”aktiivisen isän” roolin voi saavuttaa muistamalla viedä lapselle luistimet villasukkineen päiväkotiin, äidin tehtäväksi jää useissa perheissä tämän lisäksi huolehtia siitä milloin päiväkodissa luistellaan ja löytää luistimet ja sopivan kokoiset villasukat talvivarusteiden joukosta. Niin sanottu ”äitimyytti” ei ole tähän ainoa syy, mutta kuten Walzer kuvaa, itsessään pieni ja hyväntahtoinenkin oletus äidin keskeisyydestä kertautuu kuin huomaamatta vahvaksi itseään uusintavaksi kulttuuriseksi ohjenuoraksi, joka vaikuttaa perheiden arkeen ja lastenhoitoratkaisuihin.

Kohti jaetumpaa lastenhoitoa – miksi ja miten?

Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä: Mitä sitten? Eikö kukin perhe saa tehdä omat ratkaisunsa, johon ulkopuolisilla ei ole nokankoputtamista? Omassa tutkimuksessaan Walzer kuvaa, kuinka epätasainen työnjako lastenhoidossa tuottaa vanhempien välille jännitteitä, jotka voivat vaikuttaa myös lapseen. Tämän lisäksi muu tutkimuskirjallisuus antaa vahvan näytön siitä, että jaettu vanhemmuus tuottaa sekä hyvinvointia lapsen ja perheen elämään että tukee laajempaa yhteiskunnallista tasa-arvokehitystä. Tämän vuoksi kysymys jaetusta vanhemmuudesta ja erityisesti isien roolista lastenhoidosta on yhteiskunnallisesti relevantti ja se vaatii laajempaa ja moniäänisempää keskustelua.

Millaisia askeleita tulisi sitten ottaa, jotta miesten osuus ja rooli lastenhoidossa kasvaisi ja monipuolistuisi? Kuten yhteiskunnallisissa muutoksissa yleensäkin, tarvitaan toimia useilla eri tasoilla. Aiemmat tutkimukset ja esimerkit muista Pohjoismaista osoittavat, että perhepolitiikalla voidaan kannustaa pienten lasten isejä kantamaan entistä kokonaisvaltaisempaa vastuuta lastenhoidosta osoittamalla heille enemmän omia korvamerkittyjä perhevapaita. Myös suomalaisten arvostamalla ja luottamalla neuvolajärjestelmällä on varmasti loistavat mahdollisuudet kantaa oma kortensa kekoon jaetumman vanhemmuuden puolesta. Oman osuutensa voivat tehdä myös äidit muun muassa sopimalla lastenhoidosta isän kanssa yhdessä ja olemalla tekemättä turhia oletuksia isän kyvykkyydestä tai halukkuudesta hoitovastuuseen. Tärkein askel on – itsestään selvästi – se, joka isien itse tulee ottaa tiellä kohti tasapuolisesti jaettua vanhemmuutta. Palaan uudestaan Johanna Lammi-Taskulan blogi-tekstiin, jossa hän kuvaa isyysvapaan nousua 1990-luvulla ”jokamiehen joukkoliikkeeksi”. Jotta jaettu vanhemmuus voi toteutua nykyistä laajemmin ja monimuotoisemmin, taustalle tarvitaan uutta ”jokamiehen joukkoliikettä”, joka sitouttaa miehet sekä lastenhoitoon että hoivatyöhön laaja-alaisemminkin yhteiskunnassa.

Lopuksi

Olen keskustellut kuluneen syksyn aikana miehistä ja lastenhoidosta useaan otteeseen. Joukkoon mahtuu jutustelua sekä kollegoiden kanssa Eurooppalaisessa perhetutkimuskonferenssissa Saksassa että kohtaamisia isien kanssa CHILDCARE-tutkimuksen haastattelujen merkeissä. Lähtökohtaisesti kaikissa keskusteluissa on vallinnut yksimielisyys siitä, että isien aktiivisempi rooli lastenhoidossa on hyvä asia ja usein hyödyntämätön mahdollisuus. Tämä on hyvä uutinen. Nyt on siis tekojen vuoro. Isänpäiväviikon terveisinä haluan muistuttaa, että vanhempien kyvykkyys lastenhoitoon ei ole sukupuolesta riippuvainen. Hyvää isänpäivää kaikille!

petteri-eerola-kuvaaja-anu-kuukka

Petteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola on tutkinut aiemmin isyyttä ja vanhemmuutta.

kuva: Anu Kuukka

 

 

 

Markkinoistuva varhaiskasvatus

Ville Ruutiainen

Markkinoistumisella viitataan tässä blogitekstissä markkinoille ominaisten toiminatatapojen omaksumiseen. Käytännössä markkinoistumista toteutetaan muun muassa yksityistämällä, ulkoistamalla ja kilpailuttamalla palveluita sekä lisäämällä kilpailua ja valinnan vapautta.

Suomessa, kuten muissakin pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa, varhaiskasvatuspalvelut ovat olleet perinteisesti julkisen sektorin toimintaa. Ne on rahoitettu julkisin varoin ja tuotettu pääosin osana kuntien palvelujärjestelmää. Lähtökohtana on ollut universalismin ajatus, mitä konkretisoivat muun muassa lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus ja tulosidonnaiset asiakasmaksut. Yksityinen palveluntuotanto on ollut vähäistä ja pääasiassa pienten paikallisten päiväkotiyrittäjien sekä kolmannen sektorin toimijoiden varassa. Viime vuosina yksityinen varhaiskasvatus on kuitenkin lisääntynyt ja samalla palveluntuottajien kirjo on laajentunut. Aikaisempaa suurempia ja ainakin osin kansainvälisesti rahoitettuja kasvuhakuisia päiväkotiketjuja on ilmaantunut varhaiskasvatuskentälle.

Lisääntyneen yksityisen tarjonnan taustalla on useita tekijöitä. Universalismin rinnalle ja sitä haastamaan on noussut uusliberaaliin arvomaailmaan perustuvaa keskustelua. Käytännössä tämä ilmenee mm. vanhempien valinnan vapauden arvostamisessa, kilpailun korostamisessa ja julkistalouden tehostamispyrkimyksissä.

Yksityistyviä varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella myös kuntapolitiikan tasolla. Suomessa kunnilla on vastuu tiettyjen palveluiden järjestämisestä, mutta vapaus valita järjestämisen toteutustapa. Vapaus yhdistettynä muuttoliikkeisiin, väestö- ja elinkeinorakenteen muutoksiin sekä julkistaloudessa elettävään niukkuuden aikaan on saanut osan kunnista yksityistämään osan varhaiskasvatuspalveluistaan. Käytännössä yksityistäminen on tapahtunut joko kilpailutuksien kautta toteutettavina ostopalveluina tai erilaisia kunnan ja valtion myöntämiä rahallisia tukia yhdistelemällä.

Kuhinaa varhaiskasvatusmarkkinoilla

Varhaiskasvatuspalveluita voidaan tarkastella markkinoina, joilla kysyntä (asiakasperheet) ja tarjonta (palveluntuottajat) pyrkivät kohtaamaan. Suomalaisia varhaiskasvatusmarkkinoita voidaan kutsua sekataloudeksi, jossa osa tuotannosta, eli päiväkodeista, on julkisessa ja osa yksityisessä omistuksessa. Varhaiskasvatusmarkkinat ovat myös ymmärrettävissä ns. näennäismarkkinoiksi, joilla yksityisen ja julkisen tuotannon piirteet yhdistyvät. Sosiaalipolitiikan tutkijat Julian Le Grand ja Will Bartlett ovat muodostaneet kriteeristön, jonka ehtojen toteutuessa voidaan puhua näennäismarkkinoista. Kriteeristön mukaan näennäismarkkinat ovat julkisesti perustettuja, tuettuja ja säädeltyjä. Erilaiset toimijat kilpailevat niillä ja raha liikkuu niillä yleensä tilaajan ja tuottajan välillä, ei asiakkaan kautta. Lukuun ottamatta lakisääteistä yksityisen hoidon tukea Suomessa kunnat voivat päättää, kuinka ne tukevat yksityistä toimintaa ja kuinka ne suhtautuvat yksityisen sektorin laajentumiseen. Suomalaisilla varhaiskasvatusmarkkinoilla julkiset, yksityiset ja kolmannen sektorin toimijat kilpailevat keskenään asiakkaista. Rahaliikenne tapahtuu pääsääntöisesti siten, että perhe valitsee palvelun tuottajan. Mikäli tuottaja on yksityinen tai kolmas sektori, kunta maksaa perheelle myönnetyn tuen suoraan palveluntuottajalle. Vaikka varsinaisesta tilaaja-tuottajamallista ei useinkaan puhuta, raha ei yleensä kulje perheen kautta, vaan perheen valinnan perusteella.

Kuntakohtaiset erot palveluntuotannossa ja yksityisen palveluntuotannon laajuudessa ovat johtaneet siihen, että Suomen sisälle on muodostunut monia erilaisia varhaiskasvatusmarkkinoita, joista suuri osa täyttää näennäismarkkinoiden kriteerit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumiseen liittyviä kysymyksiä

Suomessa varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistumista ei ole juuri tutkittu, sillä kyseessä on uusi ilmiö. Kansainvälisessä keskustelussa yksityinen ja erityisesti voittoa tavoitteleva varhaiskasvatus on ollut voimakkaan kritiikin kohteena. Uusliberaali oletus kilpailun positiivisesta vaikutuksesta varhaiskasvatuksen laatuun ei ole kansainvälisessä mittakaavassa toteutunut. Ainakin siltä näyttää, kun tarkastellaan voittoa tavoittelevien toimijoiden henkilöstörakennetta tai kasvatushenkilöstön määrää suhteessa lasten määrään, eli mittareita, joilla varhaiskasvatuksen laatua usein arvioidaan. Yhdeksi syyksi kilpailun tehottomuuteen laadun parantajana on esitetty kuluttajien epätäydellistä informaatiota. Informaation epätäydellisyys näkyy käytännössä siten, että vanhempien varhaiskasvatusarjesta saama tieto on niukkaa ja toisaalta vanhempien kyky arvioida varhaiskasvatuksen laatua on rajallinen. Lisäksi saatavilla olevien palveluiden niukkuuden tai hintatason vuoksi kilpailun lisääminen ei välttämättä lisää perheiden valinnan vapautta. Vaihteleva laatu ja hinnoittelu yhdistetään usein sosiaaliseen kerrostumiseen. Alhaisimpiin sosio-ekonomisiin luokkiin lukeutuvat perheet joutuvat tekemään valinnan usein hinnan perusteella ja laadun kustannuksella.

Australialaisen ABC Learningin tarina tarjoaa varoittavan esimerkin varhaiskasvatuksen yksityistymisestä ja yhtiöitymisestä. ABC kasvoi 2000-luvulla jättimäiseksi palveluntuottajaksi, mutta ajautui lopulta konkurssiin. Laajimmillaan sen markkinaosuus oli n. 25 %, ja yhtiön ajautuessa konkurssiin yli satatuhatta lasta oli jäämässä samanaikaisesti ilman hoitopaikkaa. Julkinen sektori joutui pelastamaan vaarassa olevat hoito- ja työpaikat, mikä maksoi valtiolle yli 100 miljoonaa Australian dollaria.

Suomessa kansainvälinen keskustelu ja esimerkit on syytä ottaa vakavasti päätöksiä tehtäessä. On kuitenkin huomattava, että suomalaiseen varhaiskasvatusmalliin sisältyy kauhukuvilta suojaavia tekijöitä. Ensiksikin julkinen sektori on edelleen ylivoimaisesti suurin palveluntarjoaja ja lapsella/perheellä on oikeus julkiseen varhaiskasvatukseen. Yksityisen sektorin hinnoittelu ei voi poiketa merkittävästi julkisesta, muuten asiakkaat äänestävät jaloillaan. Toiseksi perinteiset laadun mittarit, kuten henkilöstörakenne ja kasvatushenkilöstön määrä suhteessa lasten määrään, on säädetty laissa samaksi niin julkisissa kuin yksityisissä palveluissa. Kolmanneksi yksityisten toimijoiden julkinen säätely ja valvonta on tiukkaa. Lainsäädännön ja opetussuunnitelmien normiaseman lisäksi kunnat ja aluehallintovirastot valvovat palveluja. Kunnat asettavat yksityisille toimijoille toimintaehtoja, joihin ainakin palvelusetelillä palveluita tuottavien toimijoiden on mukauduttava. Neljänneksi näyttää siltä, että kunnat ovat havahtuneet perheiden ja lasten mahdolliseen epätasa-arvoistumiseen mm. tukikäytännöissään. Selvimmin tämä näkyy tulosidonnaisten tukimallien suosimisena. Tulosidonnaiset tukimallit takaavat yksityisen ja julkisen varhaiskasvatuksen asiakasperheille ainakin melko samansuuruiset asiakasmaksut, toisin kuin tasasuuruiset tukimallit.

Varhaiskasvatuspalveluiden markkinoistuminen on meillä vasta alkanut, joten aika näyttää mihin suuntaan se etenee ja mitä voimme siitä oppia. CHILDCARE-hankkeessa markkinoistumisen kysymyksiin paneudutaan varhaiskasvatusjärjestelmän, kuntapäättäjien, yksityisten toimijoiden sekä yksityisen sektorin asiakasperheiden näkökulmista. Tutkimus tuottaa arvokasta tietoa lisääntyneestä yksityisestä varhaiskasvatuksesta, sen mahdollisuuksista sekä siihen liittyvistä riskitekijöistä. Saatua tietoa voidaan soveltaa päätöksenteossa, yksityisen toiminnan kehittämisessä sekä perheiden informoinnissa.

kuva: Anna Ruutiainen

Ville Ruutiainen toimii Jyväskylän yliopistossa varhaiskasvatuksen yliopistonopettajana ja tohtorikoulutettavana. Hänen yksityisiä varhaiskasvatuspalveluita käsittelevä väitöskirjansa pureutuu CHILDCARE-hankkeen teemoihin mm. tarkastellessaan  yksityistymiseen liittyvää tasa-arvon tematiikkaa.

Työ, perhe ja tasa-arvo – entä lapset?

Johanna Lammi-Taskula

Pohjoismaissa on 1960 -luvulta lähtien edistetty sukupuolten tasa-arvoa erityisesti työelämässä. Pienten lasten äitien työssäkäynnin tukeminen on ollut yksi keskeisiä toimia korkean työllisyysasteen saavuttamiseksi. Samalla hyvinvointivaltio on tarjonnut naisille uusia hoivatyön työpaikkoja. Luomalla yhtäältä perhevapaaoikeuksia ja toisaalta varhaiskasvatuspalveluita on tehty mahdolliseksi yhdistää vanhemmuus ja ansiotyö. Lapsen näkökulmasta kyse on siitä, että hän saa yhtäältä tarvitsemaansa hoivaa, toisaalta materiaaliset perustarpeensa tyydytettyä.

Ennen julkisten päivähoitopalveluiden rakentamista Suomessakin perheet joutuivat pohtimaan, kuka lapsia hoitaa äidin ollessa töissä: onko varaa palkata kotiapulainen, auttavatko sukulaiset, vai jäävätkö pienet lapset peräti yksin kotiin. Tuolloin lastenhoito nähtiin vielä itsestään selvästi naiskysymyksenä, isän jääminen pois töistä lapsia hoitamaan oli täysin outo ajatus. Oli siis suuri helpotus, kun laadukasta päivähoitoa alkoi olla tarjolla edulliseen hintaan.

Isän roolista perheessä kuitenkin keskusteltiin vilkkaasti jo 1970-luvulla. Nähtiin, että isän osallistuminen lapsen hoitamiseen on tärkeää paitsi äidin kaksoistaakan keventämiseksi, myös isän ja lapsen välisen suhteen vahvistamiseksi. Muiden pohjoismaiden esimerkkiä seuraten myös Suomessa saatiin voimaan isyysvapaa vuonna 1978. Aluksi isyysvapaan käyttö oli vähäistä, mutta perheissä oli selvästi valmiutta jakaa lastenhoitovastuuta tasaisemmin, ja isyysvapaan käyttö yleistyi vuosi vuodelta. 1990-luvulle tultaessa isyysvapaasta oli jo tullut ”jokamiehen joukkoliike”. Isät jäävät nykyään sankoin joukoin lapsen syntymän jälkeen muutamaksi viikoksi kotiin tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja auttamaan synnytyksestä toipuvaa äitiä vauvan hoidossa.

Yhtä aikaa äidin kanssa kotona vietetty isyysvapaa ei kuitenkaan vielä saa aikaan vallankumousta sen paremmin sukupuolten tasa-arvon kuin isä-lapsi –suhteenkaan näkökulmasta. Äitien pitkien perhevapaiden rinnalla isien parin viikon osuus on hyvin vaatimaton. Vaikka pitkät perhevapaat yhtäältä mahdollistavat äitien siteen työmarkkinoille, ne myös aiheuttavat ongelmia ei vain äideille, vaan kaikille synnytysikäisille naisille. Työnantajat eivät ole halunneet palkata ainakaan pysyvään työsuhteeseen naista, joka mahdollisesti pian jäisi pidemmäksi aikaa perhevapaalle. Hoivavastuun epätasainen jakaminen vanhempien kesken näkyy myös sitkeästi parinkymmenen prosentin tuntumassa pysyttelevässä naisten ja miesten välisessä palkkaerossa.

1990-luvulla alettiin yhä pontevammin painottaa sellaisten politiikkatoimien tarvetta, joiden avulla edettäisiin nopeammin kohti kahden elättäjän ja kahden hoivaajan perhemallia. Toisin sanoen mallia, jossa niin äidit kuin isätkin kantavat tasapuolisesti vastuuta yhtä hyvin perheen toimeentulosta kuin lastenhoitovastuustakin. Pieniä askelia kohti tällaista perhemallia otettiin isäkuukauden säätämisen myötä vuonna 2003. Isät saivat ensin kaksi viikkoa ns. bonusvapaata, jos he pitivät kaksi viikkoa jaettavissa olevaa vanhempainvapaata. Myöhemmin bonusviikkojen määrä kasvoi aina neljään viikkoon asti, ja vuodesta 2013 isillä on ollut oma yhdeksän viikon kiintiönsä perhevapaista: kolme viikkoa yhtä aikaa äidin kanssa ja kuusi viikkoa itsenäisesti. Isän kiintiön käyttäjien määrä on kasvanut erityisesti sen myötä, kun vapaan käyttöä on myös joustavoitettu niin, että isä voi pitää vapaata lapsen kaksivuotispäivään asti.

Isän perhevapaakiintiön ajatuksena on, että isä hoitaa lasta itsenäisesti äidin palattua töihin tai opiskelemaan. Näin molemmat vanhemmat ymmärtävät paremmin niin lapsen tarpeita kuin myös kotitöiden tekemiseen liittyviä arkisia välttämättömyyksiä. Parisuhteen kannalta positiivinen kierre voi syntyä, jos kotitöistä ja hoivasta riidellään vähemmän. Jos tasaisemmalla vastuunjaolla syntyy parempi ymmärrys vanhempien kesken, pikkulapsivaiheen eroriski on pienempi ja koko perheen hyvinvointi siten vankemmalla pohjalla.

Sukupuolten tasa-arvon edistämisellä ja vanhemmuuteen liittyvien vastuiden tasaisemmalla jakamisella äitien ja isien kesken on siis monia seurauksia lasten hyvinvoinnin kannalta. Lapsen kehitys on turvatumpaa, kun lohduttajaksi, syöttäjäksi, pukijaksi ja nukuttajaksi kelpaa äidin ohella myös isä. Lapsi voi hyvin, kun vanhemmat saavat tukea niin toisiltaan kuin yhteiskunnaltakin, eikä kumpikaan kuormitu yksin kannetun hoiva- tai elatusvastuun alle.

lammitaskula1Johanna Lammi-Taskula toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tutkimuspäällikkönä sekä Lapset, nuoret ja perheet -yksikön päällikkönä. Hän johtaa CHILDCARE-hankkeen osana olevaa NEVA-tiedonkeruuta, jossa kerätään varhaiskasvatuksen ja lastenneuvolan henkilöstön kautta tietoa nelivuotiaiden lasten ja heidän perheittensä hyvinvoinnista, terveydestä ja lastenhoidon valinnoista.

 

Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden keskustelut kaupunginvaltuustoissa

Maiju Paananen, Maarit Alasuutari, Kirsti Karila & Anna Siippainen

Takaisin tarveharkintaiseen varhaiskasvatukseen

Elokuun alusta astui voimaan laki, joka antaa kunnille mahdollisuuden rajata lapsen subjektiivista varhaiskasvatusoikeutta 20 tuntiin viikossa. Alkuvuoden aikana kunnissa on päätetty, ottavatko ne subjektiivisen oikeuden rajauksen käyttöön. Kuntien saama valtionosuus varhaiskasvatuspalvelujen rahoituksesta kuitenkin pienenee, vaikka kunta ei ottaisi rajausta käyttöön.

Subjektiivinen oikeus (koko)päivähoitoon tuli voimaan vuonna 1990 alle kolmivuotiaille lapsille ja vuonna 1996 kaikille alle kouluikäisille lapsille. Subjektiivista päivähoito- ja varhaiskasvatusoikeutta on pidetty osana universalistista hyvinvointipolitiikkaa, jossa keskeistä on se, että kaikilla on oikeus samansuuruisiin ja -laatuisiin etuuksiin ja vaikuttamiseen. Universaalien palvelujen ytimenä on tarveharkinnan puuttuminen. Sen etuna on pidetty sitä, että kaikille myönnettävät etuudet eivät leimaa etuuksien käyttäjiä. Kun palvelu on tarveharkintainen ja vain harvojen käytössä, siihen panostamista ja ylläpitämistä ei yleensä pidetä yhtä tärkeänä – vaarana on tarveharkintaisten palvelujen heikkeneminen. Sosiaalipolitiikan professori Anneli Anttonen on todennut, että universaalit palvelut lisäävät eri sosioekonomisten ryhmien välistä solidaarisuutta ja lieventävät niiden välistä kitkaa.

Subjektiivisen oikeuden rajaus tuo tarveharkintaisuuden takaisin varhaiskasvatuspalveluihin sen käyttöön ottaneissa kunnissa niiden perheiden kohdalla, joissa vanhempi ei ole työssä eikä opiskele. Osapäiväinen ja -viikkoinen varhaiskasvatus on edelleen kaikkien lasten ja perheiden saatavilla, mutta se poikkeaa tuntimääränsä lisäksi ammattilaisten ja lasten lukumäärää määrittävien suhdelukujensa osalta kokopäivähoidosta. Käytännössä se on siten erillinen palvelu, vaikka kokopäivänen ja osa-aikainen varhaiskasvatus saatetaan järjestää samassa päiväkotiryhmässä.

Yleisen tason perusteluja varhaiskasvatusoikeuden puolesta ja vastaan

CHILDCARE-hankkeessa yhtenä tarkastelun kohteena on kunnallinen varhaiskasvatuspolitiikka. Hankkeen osatutkimuksessa olemme tarkastelleet Oulun, Tampereen ja Jyväskylän kaupunginvaltuustojen subjektiivisen oikeuden rajaamista koskevia valtuustokeskusteluja ja tutkineet, miten tarveharkintaisuuteen siirtymistä ja universaalin kokopäiväisen varhaiskasvatusoikeuden säilyttämistä kunnallisessa päätöksenteossa perusteltiin.

Varhaiskasvatusta koskevia valtuustokeskusteluja luonnehti abstraktius. Keskustelijat vetosivat usein yleisellä tasolla muun muassa lasten oikeuksiin, tasa-arvon kysymyksiin, erityisesti ajatellen lapsia, ja vanhempien antaman hoivan luonnollisuuteen.

Keskustelijoiden kesken näytti vallitsevan yksimielisyys siitä, että jokaisella lapsella tulee olla oikeus varhaiskasvatukseen. Samalla oltiin erimielisiä siitä, missä määrin esitetty subjektiivisen oikeuden rajaus olisi muutos verrattuna oikeuteen kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen. Tässä yhteydessä puhuttiin usein siitä, että kokopäiväinen varhaiskasvatus olisi edelleen sitä erityisistä syistä tarvitsevien lasten saatavilla.

Siitä käytettiin huomattavan vähän puheenvuoroja, mitä subjektiivisen oikeuden rajaus tarkoittaisi perheille tai päiväkotien arjessa käytännössä. ”Tutkimuksiin” ja ”asiantuntijoihin” viitattiin useimmiten yleisellä tasolla todeten näiden puoltavan puhujan esittämää kantaa. Sen sijaan tarkemmat viittaukset tutkimustietoon olivat keskusteluissa harvinaisia. Myös oman kunnan tilastoja käytettiin keskustelussa hyvin niukasti. Valtuutetut eivät siis perustelleet kantojaan esimerkiksi sillä, kuinka suurta osaa perheistä rajaus mahdollisesti koskisi tai kuinka moni perhe käyttää kokopäiväistä varhaiskasvatusta toisen tai molempien vanhempien ollessa kotona. Näiden sijaan perustelut aloitettiin varsin usein lausahduksella ”Uskoisin, että…”.

CHILDCARE-hanke täydentää tietoa varhaiskasvatusta koskevista valinnoista

Mistä tämä kertoo? Osittain tämä viestinee tilastoinnin niukkuudesta. Lasten päivähoidosta ei ole riittävästi saatavilla sellaista tilastotietoa, joka antaisi tiedot esimerkiksi perheiden tulotasosta, vanhempien työmarkkina-asemasta ja lasten hoitoratkaisuista. Valtakunnallisesti kattavat päivähoitotiedot koskevat vain eri-ikäisten lasten määriä päivähoidossa, ja KELA:n tilastot erilaisia hoidon tukia saavien vanhempien määrää. Päivähoito- ja varhaiskasvatuspalveluista ei ole riittävästi ajantasaisia käyttötietoja tutkimustarkoitusta tai poliittista päätöksentekoa varten.

Joitakin selvityksiä ja tutkimuksia varhaiskasvatuspalveluiden käytöstä Suomessa on kuitenkin ollut päätöksentekijöiden käytössä. Viimeisimmän kattavan selvityksen päivähoidon käytöstä on laatinut Sosiaali- ja terveysministeriö, mutta selvitys on yli kymmenen vuoden takaa. Tämän selvityksen mukaan silloin noin 10 %:lla kokopäivähoidossa olevista lapsista jompikumpi vanhemmista oli kotona. Päiväkotien henkilöstön mukaan kokopäivähoidon tarpeen taustalta löytyi tällöin vanhempien mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä, sisarusten erityishoidon tarvetta sekä pätkätöitä. Noin 3 % päivähoidossa olevilla lapsilla toinen vanhemmista oli kotona hoitamassa perheen toista lasta. Kotona olevat vanhemmat turvautuivat kokopäiväpaikkaan, kun perheen hoidontarpeen määrä tai ajankohta vaihteli tavalla, johon osapäivähoito ei vastannut. CHILDCARE -hankkeessa toimivan tutkimusjohtaja Katja Revon tutkimuksen mukaan vanhemmat eivät valinneet osapäivähoitoa tai kotihoitoa, jos vaarana oli kokopäivähoitopaikan menettäminen tutuksi muodostuneessa päivähoitoryhmässä. Lapsen pitämisellä kokopäivähoidossa turvattiin tuttujen ihmissuhteiden jatkuvuutta ja arjen ennakoitavuutta. Vaikka suurin osa varhaiskasvatuspalveluja käyttävistä lapsista on ilmoitettu kokopäivähoitoon, myös lasten tosiasiallisten hoitopäivien pituudet vaihtelevat. Keskimäärin lapsi oli päiväkodissa 26 tuntia viikossa, jos hänen vanhemmistaan ainakin toinen oli kotona.

Mainittujen selvitysten ja tutkimusten jälkeen varhaiskasvatuksen tehtävät ovat uuden varhaiskasvatuslain myötä muuttuneet. Varhaiskasvatus nähdään uudessa lainsäädännössä lapsen oikeutena ja osana suomalaisen koulutus- ja kasvatusjärjestelmän kokonaisuutta. Tämän muutoksen merkityksestä vanhempien päätöksiin ei vielä tätä kirjoitettaessa ole tietoa.

Varhaiskasvatusoikeuteen liittyvät keskustelut jatkuvat ja tulevat varmaankin uudelleen ajankohtaisiksi kunnissa, joissa rajausta ei nyt otettu käyttöön. CHILDCARE-hanke vastaa tutkimustiedon puutteeseen perheiden päivähoitovalintoja ja -tarpeita koskien. Tutkimukseen sisältyvä seuranta antaa jatkossa myös näkökulmia siihen, millaisia seurauksia nyt tehdyillä rajauksilla on lasten ja perheiden kannalta.

Subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus

  • Lapsella on oikeus osallistua kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen päiväkodissa tai perhepäivähoidossa 20 tuntia viikossa.
  • Kokopäiväinen oikeus säilyy, mikäli vanhemmat ovat töissä, yrittäjiä tai opiskelevat.
  • Lapsella on lisäksi oikeus tarpeen mukaan 20 tuntia laajempaan varhaiskasvatukseen vanhemman osa-aikaisen tai väliaikaisen työssäkäynnin, työllistymistä edistävään palveluun osallistumisen, kuntoutuksen, tai jos laajempi varhaiskasvatus on esimerkiksi lapsen kehityksen, tuen tarpeen tai perheen olosuhteiden takia lapsen edun mukaista.
  • Lapsi, jolla ei ole oikeutta kokopäiväiseen varhaiskasvatukseen voi osallistua varhaiskasvatukseen jokaisena arkipäivänä osapäiväisesti 4 tuntia päivässä tai kokopäiväisesti muutamana päivänä viikossa.
  • Osapäiväiseen varhaiskasvatukseen osallistuvia yli 3-vuotiaita lapsia voi olla 13 yhtä aikuista kohden. Kokopäiväisessä varhaiskasvatuksessa suhdeluku on 1:8.
  • Yhdessä päiväkotiryhmässä saa olla yhteensä maksimissaan kolmen aikuisen määrää vastaava määrä lapsia. Ryhmässä, jossa kaikki lapset kuuluvat kokopäiväisen varhaiskasvatuksen piiriin, voi näin ollen olla yhteensä 24 yli 3-vuotiasta lasta.
  • Osa kunnista ei ole rajannut oikeutta varhaiskasvatukseen.

Kirjoittajakuvaukset

Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopistossa sekä        CHILDCARE-hankkeen osaprojektin johtajana ja vuorovaikutusvastaavana. Hänen tutkimusalueitaan ovat varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta.  Karila on edustanut varhaiskasvatuksen tutkimusta lukuisissa varhaiskasvatuksen linjauksia, lainsäädäntöä, henkilöstön koulutusta ja varhaiskasvatussuunnitelmia valmistelleissa työryhmissä.

Anna Siippainen toimii CHILDCARE –hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus. Siippainen vastaa myös hankkeen viestintään liittyvistä asioista, kuten nettisivuista ja sosiaalisesta mediasta.