Kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttö isoissa kaupunkikunnissa

Jaana Peltola & Maarit Alasuutari

Vuoden 2016 aikana CHILDCARE-projekti toteutti kyselyn noin yksivuotiaiden lasten vanhemmille kymmenen kunnan alueella. Kyselyssä selvitettiin lapsen hoidon ratkaisuja ja niiden perusteluja sekä työn ja perheen yhteen sovittamisen kysymyksiä. Siihen vastasi noin 2700 vanhempaa. Tutkimusprojektin työskentelyn ohella kyselyaineiston pohjalta on tehty pro gradu –tutkielmia. Tässä blogissa esittelemme Jaana Peltolan tänä keväänä Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden laitoksella hyväksytyn pro gradu – tutkielman tuloksia.

Pro gradu – tutkielma liittyi viime aikoina kiivastakin keskustelua herättäneeseen kotihoidon tukeen ja erityisesti sen kuntalisän käyttöön. Etuutena kotihoidon tuki on jokseenkin ristiriitainen. Tuen kannatus on meillä vahva, ja usein kuulee sanottavan, että kotihoidon tuki mahdollistaa lapsen hoitamisen kotona. Vanhemmat saavat itse päättää, haluavatko he Kelan maksaman vanhempainrahakauden jälkeen hoitaa lastaan kotona kotihoidon tuella vai laittavatko he lapsensa kunnan tukemaan varhaiskasvatukseen. Kotihoidon tukea kuitenkin myös kritisoidaan sen hyvin sukupuolittuneen käytön vuoksi, sillä yli 90 prosenttia sen käyttäjistä on äitejä. Suomessa kotihoidon tuen ongelmista puhuttaessa siihen on liitetty erityisesti äitien menetykset työuralla, köyhyysriskin kasvu ja lasten menetykset, jos he eivät ole varhaiskasvatuksen piirissä.

Aiemmat tutkimukset osoittavat, että lasten hoitomuodon valinnat eroavat eri sosiaaliryhmien välillä. Kotihoidon tukea käyttävät pisimpään pienituloiset, matalasti koulutetut ja heikossa tai epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat äidit. Myös äidin maahanmuuttajatausta ja yksinhuoltajuus ovat ennustaneet muihin äiteihin verrattuna pidempää kotihoidon tuen käyttöä. Kantaväestöön kuuluvat korkeasti koulutetut, suurempituloiset ja vakituisessa työssä olevat äidit taas käyttävät todennäköisemmin lyhyitä kotihoidon tuen jaksoja.

Kotihoidon tuen kuntalisän vaikutuksia on tutkittu vähemmän kuin kotihoidon tukea yleensä, mutta esimerkiksi Kosonen ja Huttunen (2018) toteavat äskettäin ilmestyneessä raportissaan, että kotihoidon tuen kuntalisän määrä on yhteydessä siihen, miten pitkään äidit hoitavat lapsia kotona. Tasa-arvon kannalta kuntalisä on ongelmallinen muun muassa siksi, että sen seurauksena vanhempien mahdollisuudet valita lapsensa hoitomuoto eivät ole välttämättä lainkaan yhtäläiset. Samanlaisessa tilanteessa olevan perheen saama kotihoidon tuen kokonaismäärä voi nimittäin vaihdella jopa 300 euroa kuukaudessa asuinpaikasta riippuen (ks. Kuntaliitto 2018). Lisäksi kuntien asettamat kuntalisän maksamisen ehdot vaihtelevat (ks. esim. Hietamäki ym. 2017).

Jaana Peltola tarkasteli tutkimuksessaan äitien kotihoidon tuen ja sen kuntalisän käyttöä neljässä kunnassa: Helsingissä, Jyväskylässä, Oulussa ja Tampereella. Tutkimuksen vastaajina oli yhteensä 1629 noin yksivuotiaan lapsen äitiä. Heidän koulutustasonsa oli korkeampi kuin työikäisen väestön koulutustaso keskimäärin maassamme. Tutkimuksessa tarkasteltiin ensinnäkin, millaiset äidit todennäköisemmin käyttävät kotihoidon tuen kuntalisää. Kiinnostuksen kohteena olivat esimerkiksi äidin iän, tulotason sekä synnyinmaan mahdolliset yhteydet kotihoidontuen kuntalisän käyttöön. Toiseksi tutkielmassa analysoitiin, onko kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon ja äidin kotihoidon tuen käyttöön. Vaikka kotihoidon tuen yleensä ajatellaan merkitsevän, että lasta hoidetaan kotona ja että hoitaja on oma vanhempi, näin ei tarvitse olla. Kunnasta riippuen vanhempien voi olla mahdollista maksaa esimerkiksi yksityisen varhaiskasvatuksen kustannuksia kotihoidon tuella ja sen kuntalisällä. Tarkasteltavista kunnista Helsinki ja Oulu maksoivat kyselytutkimuksen toteuttamisen aikaan perheille kotihoidon tuen kuntalisää perheen nuorimmasta lapsesta, kun taas Jyväskylässä ja Tampereella kuntalisä ei ollut käytössä.

Peltolan tutkimustulokset osoittavat, että kahdessa kotihoidon tuen kuntalisää maksavassa kaupungissa, Helsingissä ja Oulussa, äidin kuntalisän käyttö oli sitä todennäköisempää mitä suuremmat olivat perheen tulot, mitä vanhempi äiti oli ja mitä nuorempi lapsi oli. Kaikkein voimakkaimmin kuntalisän käyttöä ennusti kuitenkin äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Verrattaessa kaikkien neljän kaupungin äitien vastauksia voitiin todeta, että kotihoidon tuen kuntalisän saannin mahdollisuus ei ollut yhteydessä lapselle valittuun hoitomuotoon eikä äitien kotihoidon tuen käyttöön. Äitien kotihoidon tuen käyttöä ennustivat muut tekijät, erityisesti äidin synnyinmaa, kun se oli muu kuin Suomi. Lisäksi tuen käyttö oli todennäköisempää silloin, kun äidillä oli voimassa oleva työsuhde.

Tulosten perusteella vaikuttaa siis ensinnäkin siltä, että kotihoidon tuen kuntalisän maksamisella ei ole tutkimuksen kunnissa erityistä merkitystä sille, mitä ratkaisuja vanhemmat tekevät yksivuotiaan lapsensa hoidon osalta. Tämä havainto on osin ristiriitainen esimerkiksi Kososen ja Huttusen (2018) esittämiin tuloksiin. Osaksi selityksenä voi olla tämän tutkimuksen keskittyminen isoihin kaupunkikuntiin ja ajoittuminen Kososen ja Huttusen mainittua tarkastelua myöhempään ajankohtaan.

Toiseksi tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että kotihoidon tuen kuntalisä saattaa kuitenkin erityisesti kannustaa ja tukea ulkomailla syntyneitä äitejä hoitamaan lapsensa kotona. Aiemmassa tutkimuksessa maahanmuuttajien on havaittu käyttävän kotihoidon tuen jaksoja pidempään kantaväestöön verrattuna. Syynä tähän saattavat olla maahanmuuttajien usein niukat taloudelliset resurssit sekä vaikeus työllistyä. Kotihoidon tuen kuntalisä voi edelleen vahvistaa tätä maahanmuuttajaäitien ja kantaväestöön kuuluvien äitien eroa ja samalla heijastua kielteisesti maahanmuuttajaäitien jo entuudestaan heikkoon työmarkkina-asemaan.

Kun maahanmuuttajien lapset hoidetaan kotona, kotihoidon tuen käytön rinnalle nousee kysymys lasten kielen oppimisesta sekä heidän kouluvalmiutensa kehittymisestä. Maahanmuuttajaäitien kotiin jääminen edesauttaa sitä, että heidän lapsensa jäävät varhaiskasvatuspalvelujen ulkopuolelle juuri silloin, kun palveluihin osallistuminen voisi tukea heidän myöhempää koulunkäyntiään ja sen myötä heidän integroitumistaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Aivan viime vuosina kuntien kotihoidon tuen kuntalisän tarjoaminen on vähentynyt selvästi (Kuntaliitto 2018). Peltolan tutkimustulosten pohjalta voi kysyä, onko kuntalisä tukimuotona enää ylipäänsä mielekäs kunnille ja yhteiskunnalle yleensä.

Lähteet:

Hietamäki, J., Kuusiholma, J., Räikkönen, E., Alasuutari, M., Lammi-Taskula, J., Repo, K.,  Karila, K., Hautala, P.,  Kuukka, A.,  Paananen, M.,  Ruutiainen, V. & Eerola, P. (2017). Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä: CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset. Työpaperi 24. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/132438/URN_ISBN_978-952-302-869-2.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Kosonen, T. & Huttunen, K. (2018). Kotihoidon tuen vaikutus lapsiin. Tutkimuksia 115. Helsinki: Palkansaajien tutkimuslaitos. http://www.labour.fi/?wpfb_dl=4669.

Kuntaliitto (2018). Kotihoidontuki, yksityisen hoidon tuki vai palveluseteli. Lasten kotihoidon ja yksityisen hoidon tuen kuntalisät ja palveluseteli – raportti. https://www.kuntaliitto.fi/asiantuntijapalvelut/opetus-ja-kulttuuri/varhaiskasvatus/kotihoidontuki-yksityisen-hoidon-tuki-vai-palveluseteli/lasten-kotihoidon-ja-yksityisen-hoidon-tuen-kuntalisat-ja-palveluseteli

Peltola, J. (2018). Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin. Erityispedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/58456/URN%3aNBN%3afi%3ajyu-201806083111.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Kirjoittajat:

Jaana Peltola on erityispedagogiikan maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä ”Kotihoidon tuen kuntalisän yhteys lapselle valittuun hoitomuotoon ja äitien taustatekijöihin” CHILDCARE -hankkeessa.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.

Eriytyvä varhaiskasvatus? Pohdintoja Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarista

Anna Siippainen & Maiju Paananen

Suomalaista varhaiskasvatusta on kehitetty viime vuosikymmenten aikana monin tavoin. Hallinnonalamuutokset, uudistunut lainsäädäntö, normimuotoinen varhaiskasvatussuunnitelma ja työn alla oleva laatujärjestelmän kehittäminen ovat keskeisiä kehittämisen virstanpylväitä. Varhaiskasvatuksen rooli elinikäisen oppimisen ensimmäisenä portaana ja potentiaali sosiaalisten erojen tasoittajana on tunnistettu myös muiden kuin alan asiantuntijoiden keskuudessa. Varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden päivitykset ovat tukeneet tätä kehityskulkua. Toisaalta kaikki viimeaikaiset varhaiskasvatuksen liittyvät muutokset ja uutisointi eivät ole olleet pelkästään positiivisia: Henkilöstö raportoi kuormittuneisuudesta ja subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus on herättänyt huolta.

Mitä tiedämme tehtyjen ratkaisujen ja muotoutuneiden käytäntöjen toimivuudesta? Kuinka suuntaamme kansallisesti eteenpäin?

Opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteinen CHILDCARE-tutkimuskonsortio järjestivät 27.9.2017 Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin Säätytalolla Helsingissä. Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia uusimman tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.

Erilaiset kunnat ja lasten yhdenvertaisuus

Kuntien eriytyminen ja erilaistuvat ympäristöt järjestää varhaiskasvatuksen palveluita nousivat esiin sekä tutkijoiden puheenvuoroissa että seminaarin muiden osallistujien jakaessa havaintojaan. Keskustelua käytiin paljon muun muassa siitä, miten voidaan varmistaa lasten välinen yhdenvertaisuus näissä vaihtelevassa ympäristössä.

Yksi konkreettinen esimerkki kuntien välisistä eroavaisuuksista on se, että lasten varhaiskasvatukseen osallistumisaste vaihtelee merkittävästi kunnittain. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomessa varhaiskasvatukseen osallistutaan kaiken kaikkiaan vähemmän kuin OECD maissa keskimäärin. Osallistumisasteen nostoa on hallituksen budjettiriihessä on sovittu vauhditettavan viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeiluun myönnetyllä rahoituksella. Seminaarin osallistujien keskuudessa tämä herättikin kysymyksen siitä, miten näihin erilaisiin kansallisiin kehittämishankkeisiin ja kokeiluihin valitaan osallistujat? “Otetaanko mukaan niitä kuntia, joissa osallistumisaste on keskimääräistä matalampi vai niitä, jotka ovat jo valmiiksi kokeneita ja ahkeria kehittäjiä?” esitti aiheellisesti Oulun kaupungin varhaiskasvatusjohtaja Ulla Rissanen. Myös Jarkko Lahtinen Kuntaliitosta pohti, kuinka osallistumisasteen nostoon esitetyt ratkaisut kykenevät taklaamaan nykyistä eriytymiskehitystä.

Kulttuuriministerin asettaman selvityshenkilöryhmän (Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas) laatimassa Varhaiskasvatuksen tiekartassa vuosille 2017-2030 on esitetty keinoja varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi. Selvityshenkilöiden mukaan yksi mahdollisuus lisätä lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen astetta olisi laajentaa esiopetuksen käsitettä koskemaan jo nuorempia lapsia, aluksi 5-vuotiaita. Esiopetus on ollut suosittua jo ennen kuin siitä tuli velvoittavaa. Vuonna 2013 esiopetuksessa oli noin 99 prosenttia kuusivuotiaiden ikäluokasta. Esiopetus on siis jo ennen velvoittavuuttaan vakiinnuttanut paikkansa osana lapsen elinikäisen oppimisen polkua. Varhaislapsuuteen sisältyy tällä hetkellä kolmen erillisen lainsäädännön ohjausta. Selvityshenkilöiden mukaan lainsäädännöllisten erontekojen purkaminen voisi erityisesti 3-5-vuotiaiden lasten osalta tasoittaa myös kuntien välisiä eroja. Palkansaajien tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen toikin esiin tarpeen selvittää edelleen niitä syitä, jotka selittävät paikallista osallistumisasteen vaihtelua.

Vastauksia kuntien erilaisuuteen selvitetään parhaillaan CHILDCARE -hankkeessa. 10 erilaisen kunnan tarkastelussa on voitu jo havaita, että kunnat järjestävät varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja toisistaan poikkeavin motiivein. Vaikka taloudelliset kysymykset nousevat esiin kaikissa kunnissa, kuntaympäristön vaihtelut – onko kyse tiheästi asutusta kaupunkimaisesta kunnasta, jossa työllisyystilanne on hyvä vai maaseutumainen kunta, jossa välimatkat ovat pitkät – näyttävät jossakin määrin liittyvän kuntien erilaisiin tapoihin jäsentää varhaiskasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä. Eroja on muun muassa sen suhteen, puhutaanko varhaiskasvatuksesta ensisijaisesti oppimisen polun alkuna vai vanhempien työssäkäynnin mahdollistajana.

Toinen konkreettinen esimerkki kuntien erilaisuudesta varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisen suhteen on kuntien vaihtelevat ratkaisut subjektiivista varhaiskasvatusoikeuden rajauksen kysymyksissä. Yliopistonlehtori Anna-Maija Puroila ja tutkijatohtori Susanna Kinnunen esittelivät Vakavai-hanketta, jossa on tarkasteltu varhaiskasvatuslain kokonaisvaikutuksia. Vakavai-hankkeen tulosten mukaan vuonna 2016 noin 63 % kunnista Manner-Suomen alueella oli ottanut käyttöön subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan rajauksen. Kuntatoimijat, kuten varhaiskasvatuksen virkamiehet ja varhaiskasvatusta käyttävien lasten vanhemmat näkevät rajauksen vaikutukset hyvin eri tavoin. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat ovat tuoneet esiin, että rajaus ei ole ainoastaan rajannut varhaiskasvatukseen osallistumisen viikoittaista tuntimäärää. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat eivät ole voineet haluamallaan tavalla vaikuttaa siihen, kuinka 20 tunnin viikoittainen varhaiskasvatuksen osallistuminen järjestetään. Vanhempien haastattelujen mukaan joustavuuden ja perheiden tarpeisiin vastaamisen on koettu vähentyneen ja lasten välisen eriarvoisuuden lisääntyneen. Kunnan määrittämiin kellonaikoihin tarjolla olevan osapäiväisen tai -viikkoisen varhaiskasvatuksen ei aina koeta vastaavan lapsen ja perheen tarpeita. Tämä haastaa muun muassa kuntapäättäjät pohtimaan vanhempien osallisuutta päätöksenteossa, mihin myös sekä varhaiskasvatuslaki että varhaiskasvatussuunnitelman perusteet velvoittavat.

Varhaiskasvatuspalveluiden osa-aikaisuuden, osapäiväisyyden, viikoittaisten tuntimäärien vaihtelun ja vapaapäivien monimutkainen viidakko hämmentää vanhempien lisäksi myös tutkijoita. Helsinkiläisten lapsiperheiden lastenhoidon järjestelyjä seminaarissa esitellyt Kelan johtava tutkija Anita Haataja HELA-hankkeesta totesikin, että näitä monimutkaisia ratkaisuja tilastoidaan kunnissa eri tavoin. Tietoa siitä, millaisia varhaiskasvatuspalveluja perheet todellisuudessa käyttävät on ollut toistaiseksi vaikeaa saada.

Muuttuva varhaiskasvatus, muuttuva tiedontuotanto

On selvää, että uudenlaiselle tiedontuotannolle on tarvetta. Esimerkiksi VARDA:n (varhaiskasvatuksen tietotuotannon kehittämishankkeen) lopputulosten valmistumista odotetaan innolla niin ministeriöissä kuin tutkijoiden ja varhaiskasvatuksen kenttätoimijoiden parissa. VARDA -hankkeessa toteutetaan varhaiskasvatuksen valtakunnallinen ja eri organisaatioiden hyödynnettävissä oleva automatisoituun tiedonkeruuseen perustuva tietovaranto, joka tulevaisuudessa helpottanee kehittämistyötä.

Myös Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tehtäväksi annettu varhaiskasvatuksen kansallinen arviointi ja Karvissa luotava suomalaisen varhaiskasvatuksen arviointimalli ovat varhaiskasvatuksen järjestäjien innolla odottamia työkaluja. Meneillään olevien hankkeiden määrän ja sisällön perusteella voidaan todeta, että varhaiskasvatuksen tiedontuotannon kehittäminen on myötätuulessa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

On kuitenkin tärkeää varmistaa, että tiedontuotanto ei painotu yksinomaan yksinkertaisiin kriteereihin ja mittaamiseen. Tällainen määrälliseen tietoon keskittyvä arviointi ei tutkimuksen valossa ole aivan ongelmatonta. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että vaarana on, että indikaattoriperustainen arviointi alkaa ohjata järjestelmää ei-toivottuun suuntaan: häntä alkaa heiluttaa koiraa. Arviointien ei-aiotut vaikutukset jäävät helposti huomaamatta. Tarvitsemme monipuolisia arvioinnin tapoja varhaiskasvatuksen kehittämiseksi. Yksi tapa kehittää varhaiskasvatuksen käytäntöjä ja tiedonkeruuta on tutkimusprojektien ja muiden varhaiskasvatuksen toimijoiden välinen yhteistyö ja vuoropuhelu, josta tämä seminaarikin on yksi hyvä esimerkki.

  • Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin järjestivät opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä CHILDCARE –hanke.
  • Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuutta tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.
  • Osa esittäytyneistä hankkeista CHILDCARE, WIP ja TITA ovat Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmaa.
  • Seminaari järjestettiin muun muassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnan työn tueksi.
  • Videotallenteet seminaarin esityksistä sekä esitysten diat julkaistaan pian osoitteessa: www.jyu.fi/childcare

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee samalla väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus.

 

 

 

 

Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa tutkijatohtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo, alueellinen vaihtelu ja varhaiskasvatus

Kirsti Karila

CHILDCARE-tutkimushanke tarkastelee tasa-arvon kysymyksiä varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmässä. Tasa-arvon ja eriarvoisuuden tuottamisen mekanismeja  analysoidaan monin tavoin – yhtenä tarkastelukulmana on alueellinen tasa-arvo. Tarkastelu mahdollistuu, koska teemme tutkimusyhteistyötä kymmenen erilaisen ja eri puolilla Suomea sijaitsevan kunnan kanssa.

Tutkimuskuntamme poikkeavat toisistaan niin alueellisen sijainnin, väestömäärän, asumistiheyden, lasten lukumäärän kuin palvelutarjonnankin osalta. Tutkimuskuntien erilaisuuden kautta on mahdollisuus ymmärtää hieman laajemminkin Suomen erilaisten maantieteellisten alueiden elämää ja varhaiskasvatukseen ja lastenhoitoon kiinnittyvää toimintaa. Jo tässä tutkimuksen vaiheessa näyttää siltä, että erilaiset alueet ja kunnat muodostavat vaihtelevia lapsuuden ympäristöjä.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen kehittämisen painopiste on viime vuosina ollut kansallisessa varhaiskasvatuspolitiikassa. On säädetty uusi varhaiskasvatuslaki, muutettu varhaiskasvatuksen valtakunnallista hallintoa ja ohjausta sekä uudistettu valtakunnallisia varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. Vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, mitä tapahtuu paikallisesti ja millä tavoin paikalliset päättäjät kotiuttavat näitä kansallisia kehittämislinjauksia oman kuntansa varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon politiikoiksi.

Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa analysoineet tutkimuskuntiemme poliittisten päättäjien ja varhaiskasvatuksen viranhaltijajohdon varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia puhetapoja. Tutkimusta valottava artikkelimme (Karila, Eerola, Alasuutari, Kuukka, Siippainen 2017) on juuri ilmestynyt Yhteiskuntapolitiikka –lehdessä. Siinä kuvaamme, kuinka varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat puhetavat vaihtelevat erilaisissa kuntaympäristöissä. Analysoimme myös sitä, millaisia puhetapoja erilaisilla maantieteellisillä alueilla ilmenee. Tämän konkretisoimiseksi esitämme artikkelissa varhaiskasvatuksen kuntakartan.

Tutkimuksemme perusteella ei voi vielä päätellä kuinka havaitsemamme vaihtelevat puhetavat siirtyvät käytännön poliittisiksi ja organisatorisiksi ratkaisuiksi. Vaihtelevat puhetavat antavat kuitenkin aiheen pohtia sitä, millaisia lapsuuden ympäristöjä eri puolilla Suomea on rakennettu ja tullaan rakentamaan. Keväällä valitut uudet valtuustot ja lautakunnat ovat parhaillaan laatimassa kuntien kehittämisen strategioita. Tämä on mainio tilaisuus ottaa kriittiseen tarkasteluun myös oman kunnan politiikka ja toimet varhaislapsuuden mahdollisuuksien rakentajana. Kuntien kriittistä itsetutkiskelua suositteli myös alkukesällä ilmestynyt Varhaiskasvatuksen tiekartta –raportti (Karila, Kosonen & Järvenkallas 2017).

Mahdollisuutta osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen pidetään tärkeänä sekä lapsen nykyisen että tulevan elämän kannalta. Eri puolilla Suomea varhaiskasvatukseen osallistumisaste kuitenkin vaihtelee suuresti, joillain alueilla osallistumisaste on jopa 20 % alhaisempi kuin toisilla alueilla. Voidaan siis todeta, että kaikilla suomalaislapsilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua varhaiskasvatukseen.

Osallistumisasteen paikallisten erojen syitä ei ole selvitetty Suomessa. Voidaan kuitenkin arvioida, että kunnan asukkaiden lastenkasvatukseen liittyvät kulttuuriset ajattelutavat – vaikkapa kotikasvatuksen tai vaihtoehtoisesti varhaiskasvatukseen osallistumisen merkityksen korostaminen – heijastuvat osallistumisasteeseen. CHILDCARE-hankkeessa tehtyjen havaintojen perusteella myös kuntien vaihteleva palvelutarjonta ja perheille tarjottu, eri tavoin suuntautuva informaatio ja ohjaus luovat pohjaa osallistumisasteen erojen muodostumiselle. Kokonaisuudessaan osallistumisasteen muodostuminen lienee monisäikeinen alueen maantieteellisistä ja kulttuurisista ominaispiirteistä, kuntien palvelutarjonnasta ja –ohjauksesta sekä vanhempien ratkaisuista koostuva vyyhti.

Yksilöllisiä valintoja korostavana aikana voidaan tietenkin kysyä, onko varhaiskasvatuksen alueellisessa erilaistumisessa mitään pulmaa. Perustuuhan kuntien vahva itsehallinto sille ajatukselle, että paikallisesti osataan tehdä oikeita ja hyviä ratkaisuja paikallisiin tarpeisiin. Tämän logiikan perusteella paikalliset vaihtelut eivät sinällään ole ongelmia. Kun asiaa tarkastellaan mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta, on ongelmallista, että maamme eri alueilla lapsille ei rakennu samoja mahdollisuuksia varhaiskasvatukseen ja sen myötä kasvatus- ja koulutusjärjestelmän tarjoamaan tukeen.

Uusilla kuntapoliitikoilla onkin strategioita ja budjetteja laatiessaan edessään vaativa tehtävä. Tarvitaan rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja pohtia, mitä seurauksia tehdyillä varhaiskasvatusta koskevilla ratkaisuilla on erilaisilla aikajänteillä.  Miten omat toimet ja päätökset heijastuvat lasten nykyiseen elämänlaatuun ja hyvinvointiin? On myös arvioitava, millaisia seurauksia nyt tehtävillä ratkaisuilla on lasten myöhemmille opinpoluille ja niiden myötä kunnan myöhemmin perusopetuksessa kohtaamille haasteille. Isoja ja vaikeita kysymyksiä, jotka kuitenkin vaativat vastauksia.

CHILDCARE-hankkeen kaltainen tutkimus voi parhaimmillaankin olla vain tuomassa yhteistyökumppaneille tutkittua tietoa, nostamassa esille tutkimuksesta nousevia kysymyksiä ja pohtimassa yhdessä paikallisten päättäjien kanssa mahdollisia ratkaisuja. Päätökset tehdään kunnissa ja näissä päätöksissä poliittisella ja viranhaltijajohdolla on ratkaiseva merkitys.

Luettavaa:

Kirsti Karila, Petteri Eerola, Maarit Alasuutari, Anu Kuukka ja Anna Siippainen 2017. Varhaiskasvatuksen järjestämisen puhekehykset kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka 4/2017.

Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas 2017. Varhaiskasvatuksen tiekartta vuosille 2017-2030. Opetus-ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:30. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/80221

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.

Esiopetusvuoden palveluissa vaihtelua

Anni Kauppinen ja Maarit Alasuutari

Kuluneen talven aikana on käyty julkista keskustelua siitä, miten esiopetusta täydentävä hoito tulisi kunnissa järjestää. Keskustelun sai alulle hallituksen esitys esiopetusikäisten lasten varhaiskasvatusoikeuden poistamisesta. Oikeuden poistamisen myötä kunnat olisivat voineet järjestää lasten esiopetuksen jälkeen tarvitsemat palvelut maksullisena kerhotoimintana. Useat tahot ottivat kantaa varhaiskasvatusoikeuden säilyttämisen puolesta vedoten lasten hyvinvointiin ja yhdenvertaisuuteen. Näissä kannanotoissa pidettiin tärkeänä sitä, että esiopetusikäinen lapsi voi viettää päivänsä yhdessä ryhmässä sen sijaan että hänen päivänsä pirstottaisiin useampaan ryhmään esiopetuksen ja hoidon osalta. Hallitus vetikin esiopetusikäisten varhaiskasvatusoikeutta koskevan esityksensä pois maaliskuussa.

Vaikka hallitus perui esityksensä, eivät esiopetusikäisille tarjottavat palvelut ole maassamme niin yksiselitteinen kokonaisuus kuin helposti voisi kuvitella. Esiopetusvuoden palveluja järjestetään perusopetuksessa, varhaiskasvatuksessa ja kerhotoiminnassa, ja niistä säädetään useassa eri laissa ja asetuksessa. Lakien keskinäinen soveltaminen on koettu käytännössä hankalaksi.

Palvelujen moninaisuus

Esiopetuksen yhtenä tavoitteena on kouluunlähtijöiden välisten erojen tasaaminen ja tasa-arvoisten palvelujen järjestäminen. CHILDCARE–projektissa tehdyssä Anni Kauppisen pro gradu –tutkimuksessa havaittiin kuitenkin, että esiopetusvuoden palveluja järjestetään hyvin erilaisin tavoin. Ne myös vaihtelevat sekä kuntien välillä että kuntien sisällä. Osa palvelujen vaihtelusta johtuu siitä, että lapset tarvitsevat esiopetuksen lisäksi täydentävää kasvatusta ja hoitoa erilaisina aikoina. Osa lapsista tarvitsee palveluja vain arkena päiväaikaan, osa taas jopa kaikkina vuorokauden aikoina läpi viikon. Tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea tutkimuksen osoittamaa palvelujen vaihtelua.

Esiopetusvuoden palveluita järjestävät sekä varhaiskasvatuksen että perusopetuksen hallinnonalat esiopetusryhmissä, päiväkotien ja ryhmäperhepäivähoidon ryhmissä sekä koulujen yhdysluokissa ja kerhotoiminnassa. Ryhmät voivat olla joko kokopäiväisiä tai osapäiväisiä. Mikäli lapsella on kokopäiväinen hoidon tarve, hän voi viettää päivänsä joko yhdessä varhaiskasvatuksen päiväkotiryhmässä tai kahdessa eri ryhmässä. Kahdesta ryhmästä koostuva päivä voi sisältää esimerkiksi esiopetuksen koulun tai päiväkodin osa-aikaisessa esiopetusryhmässä ja täydentävän hoidon koulun aamu- ja iltapäiväkerhotoiminnassa. Yhtä lailla lapsen päivä voi muodostua esiopetuksesta yhdysluokassa ja täydentävästä hoidosta ryhmäperhepäivähoidossa. On huomattava, että koska täydentävää hoitoa tarvitaan usein sekä ennen esiopetusta että sen jälkeen, päivä voi pirstoutua kahdenkin ryhmän kokonaisuudessa kolmeen eri palaseen. Ryhmät saatetaan järjestää samassa toimintaympäristössä, mutta ne voivat olla myös aivan eri paikoissa, jolloin lapsen päivään sisältyy ryhmien vaihdon lisäksi siirtymiä paikasta toiseen.

Ympärivuorokautista vuorohoitoa tarvitsevan esiopetusikäisen lapsen päivä voi myös toteutua yhdessä varhaiskasvatuksen vuorohoitoryhmässä, mutta se voi yhtä lailla koostua kahdesta tai jopa kolmesta eri ryhmästä. Myös näiden ryhmien välillä voi olla siirtymiä paikasta toiseen. Yleensä kunnat huolehtivat lapsen siirtymästä palvelujen välillä, mutta ihan aina ei näin ole, vaan siirtymä voi jäädä myös vanhempien vastuulle. Joskus vuorohoitoa tarvitsevan lapsen esiopetus ja hoito järjestetään myös toisistaan täysin irrallisissa ryhmissä, jolloin lapsi ei voi välttämättä osallistua esiopetukseen sellaisina päivinä, kun hänellä on tarve vuorohoidolle.

Hyvinvoinnin edellytykset

Esiopetusikäiset osallistuvat siis varsin erilaisiin palvelukokonaisuuksiin. Samalla lasten hyvinvoinnin edellytykset muodostuvat erilaisiksi. Hyvinvoinnin edellytyksinä voidaan pitää lapsiryhmän kokoa, kasvattajien pysyvyyttä sekä kasvattajien ja lasten välistä suhdelukua. Lisäksi tärkeä seikka on kasvattajien koulutus, sillä sen on todettu vaikuttavan kasvattajan sensitiivisyyteen vuorovaikutustilanteissa lapsen kanssa. Lain ja asetusten perusteella edellä mainitut seikat vaihtelevat esiopetusvuoden palvelujen järjestämisen tavan mukaan. Lasten hyvinvointiin vaikuttaa myös kasvatusympäristön ja toimintakultturin pysyvyys, joka ei kaikissa palvelukokonaisuuksissa toteudu.

Kunnat myös tulkitsevat lakeja ja asetuksia eri tavoin. Esimerkiksi tuoretta, vuonna 2015 tehtyä muutosta esiopetuksen velvoittavuudesta, sovelletaan eri tavoin erityisesti vuorohoitoa tarvitsevan lapsen kohdalla. Näille lapsille voidaan yhtäällä järjestää esiopetusta hyvinkin yksilöllisesti heidän vuorohoidon tarpeensa mukaisesti. Toisaalla lapsen voidaan olettaa osallistuvan aamupäivisin esiopetukseen, vaikka se pidentäisi hänen hoitopäiväänsä merkittävästi tai vähentäisi viikoittaisia vapaapäiviä. Toinen esimerkki kuntien vaihtelevista tulkinnoista koskee sitä, sallitaanko esiopetusikäisten lasten kulkea kotoa esiopetukseen tai hoitoon ja takaisin yksin vai vaaditaanko heille täysi-ikäinen saattaja. Tältä osin myös laki on lasten hyvinvoinnin näkökulmasta ristiriitainen, sillä lain mukaan esiopetusikäinen saa kulkea yksin matkat esiopetukseen, mutta ei varhaiskasvatukseen.

Toteutuuko yhdenvertaisuus?

Vanhemmat eivät voi aina valita millaiseen palvelukokonaisuuteen heidän lapsensa esiopetusvuonna osallistuu. Yleisin palvelun määräytymiseen vaikuttava tekijä on lapsen asuinpaikka. Asuinpaikka voi vaikuttaa niin, että lapsen asuinalue, tuleva koulupolku tai koulunkäyntipaikka määrää esiopetuspaikan. Kunnassa voi myös olla tarjolla vain tiettyjä palveluja, jolloin muunlaisiin palveluihin osallistuminen ei luonnollisesti ole mahdollista.

Esiopetusvuoden palvelujen kirjo on laaja. Nykyisellään se ei välttämättä vastaa riittävän hyvin lasten yhdenvertaisuuden ja koulutuksellisen tasa-arvon vaateeseen. Kuntiin tarvittaisiinkin tarkempaa ohjausta, jotta palvelut olisivat lasten hyvinvoinnin edellytysten osalta tasalaatuisempia, vaikka eivät välttämättä samanlaisia.

Anni Kauppinen on varhaiskasvatustieteen maisteriopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Hän teki pro gradu -työnsä “Esiopetusvuoden palvelukokonaisuudet lasten hyvinvoinnin ja yhdenvertaisuuden näkökulmista” CHILDCARE -hankkeessa. Gradua varten haastateltiin kymmentä varhaiskasvatuksen esimiestä, ja haastatteluista saatiin tietoa esiopetusvuoden palveluista 12 kunnassa. Anni Kauppisen gradu palkittiin Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatustieteen oppiaineen gradupalkinnolla 2017.

Maarit Alasuutari on varhaiskasvatustieteen professori Jyväskylän yliopistossa ja CHILDCARE-hankkeen johtaja. Hän on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa varhaiskasvatuksen ammattilaisten ja vanhempien yhteistyötä ja varhaiskasvatuksen suunnittelua. Hän on myös paneutunut varhaiskasvatuksen dokumentaatioon ja lapsuudentutkimukseen.