Eriytyvä varhaiskasvatus? Pohdintoja Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarista

Anna Siippainen & Maiju Paananen

Suomalaista varhaiskasvatusta on kehitetty viime vuosikymmenten aikana monin tavoin. Hallinnonalamuutokset, uudistunut lainsäädäntö, normimuotoinen varhaiskasvatussuunnitelma ja työn alla oleva laatujärjestelmän kehittäminen ovat keskeisiä kehittämisen virstanpylväitä. Varhaiskasvatuksen rooli elinikäisen oppimisen ensimmäisenä portaana ja potentiaali sosiaalisten erojen tasoittajana on tunnistettu myös muiden kuin alan asiantuntijoiden keskuudessa. Varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden päivitykset ovat tukeneet tätä kehityskulkua. Toisaalta kaikki viimeaikaiset varhaiskasvatuksen liittyvät muutokset ja uutisointi eivät ole olleet pelkästään positiivisia: Henkilöstö raportoi kuormittuneisuudesta ja subjektiivisen varhaiskasvatusoikeuden rajaus on herättänyt huolta.

Mitä tiedämme tehtyjen ratkaisujen ja muotoutuneiden käytäntöjen toimivuudesta? Kuinka suuntaamme kansallisesti eteenpäin?

Opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama Jyväskylän yliopiston, Tampereen yliopiston ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteinen CHILDCARE-tutkimuskonsortio järjestivät 27.9.2017 Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin Säätytalolla Helsingissä. Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuuden suuntia uusimman tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.

Erilaiset kunnat ja lasten yhdenvertaisuus

Kuntien eriytyminen ja erilaistuvat ympäristöt järjestää varhaiskasvatuksen palveluita nousivat esiin sekä tutkijoiden puheenvuoroissa että seminaarin muiden osallistujien jakaessa havaintojaan. Keskustelua käytiin paljon muun muassa siitä, miten voidaan varmistaa lasten välinen yhdenvertaisuus näissä vaihtelevassa ympäristössä.

Yksi konkreettinen esimerkki kuntien välisistä eroavaisuuksista on se, että lasten varhaiskasvatukseen osallistumisaste vaihtelee merkittävästi kunnittain. Kansainvälisten vertailujen mukaan Suomessa varhaiskasvatukseen osallistutaan kaiken kaikkiaan vähemmän kuin OECD maissa keskimäärin. Osallistumisasteen nostoa on hallituksen budjettiriihessä on sovittu vauhditettavan viisivuotiaiden maksuttoman varhaiskasvatuksen kokeiluun myönnetyllä rahoituksella. Seminaarin osallistujien keskuudessa tämä herättikin kysymyksen siitä, miten näihin erilaisiin kansallisiin kehittämishankkeisiin ja kokeiluihin valitaan osallistujat? “Otetaanko mukaan niitä kuntia, joissa osallistumisaste on keskimääräistä matalampi vai niitä, jotka ovat jo valmiiksi kokeneita ja ahkeria kehittäjiä?” esitti aiheellisesti Oulun kaupungin varhaiskasvatusjohtaja Ulla Rissanen. Myös Jarkko Lahtinen Kuntaliitosta pohti, kuinka osallistumisasteen nostoon esitetyt ratkaisut kykenevät taklaamaan nykyistä eriytymiskehitystä.

Kulttuuriministerin asettaman selvityshenkilöryhmän (Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas) laatimassa Varhaiskasvatuksen tiekartassa vuosille 2017-2030 on esitetty keinoja varhaiskasvatuksen osallistumisasteen nostamiseksi. Selvityshenkilöiden mukaan yksi mahdollisuus lisätä lasten varhaiskasvatukseen osallistumisen astetta olisi laajentaa esiopetuksen käsitettä koskemaan jo nuorempia lapsia, aluksi 5-vuotiaita. Esiopetus on ollut suosittua jo ennen kuin siitä tuli velvoittavaa. Vuonna 2013 esiopetuksessa oli noin 99 prosenttia kuusivuotiaiden ikäluokasta. Esiopetus on siis jo ennen velvoittavuuttaan vakiinnuttanut paikkansa osana lapsen elinikäisen oppimisen polkua. Varhaislapsuuteen sisältyy tällä hetkellä kolmen erillisen lainsäädännön ohjausta. Selvityshenkilöiden mukaan lainsäädännöllisten erontekojen purkaminen voisi erityisesti 3-5-vuotiaiden lasten osalta tasoittaa myös kuntien välisiä eroja. Palkansaajien tutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen toikin esiin tarpeen selvittää edelleen niitä syitä, jotka selittävät paikallista osallistumisasteen vaihtelua.

Vastauksia kuntien erilaisuuteen selvitetään parhaillaan CHILDCARE -hankkeessa. 10 erilaisen kunnan tarkastelussa on voitu jo havaita, että kunnat järjestävät varhaiskasvatusta erilaisista lähtökohdista ja toisistaan poikkeavin motiivein. Vaikka taloudelliset kysymykset nousevat esiin kaikissa kunnissa, kuntaympäristön vaihtelut – onko kyse tiheästi asutusta kaupunkimaisesta kunnasta, jossa työllisyystilanne on hyvä vai maaseutumainen kunta, jossa välimatkat ovat pitkät – näyttävät jossakin määrin liittyvän kuntien erilaisiin tapoihin jäsentää varhaiskasvatuksen yhteiskunnallista merkitystä. Eroja on muun muassa sen suhteen, puhutaanko varhaiskasvatuksesta ensisijaisesti oppimisen polun alkuna vai vanhempien työssäkäynnin mahdollistajana.

Toinen konkreettinen esimerkki kuntien erilaisuudesta varhaiskasvatuspalveluiden järjestämisen suhteen on kuntien vaihtelevat ratkaisut subjektiivista varhaiskasvatusoikeuden rajauksen kysymyksissä. Yliopistonlehtori Anna-Maija Puroila ja tutkijatohtori Susanna Kinnunen esittelivät Vakavai-hanketta, jossa on tarkasteltu varhaiskasvatuslain kokonaisvaikutuksia. Vakavai-hankkeen tulosten mukaan vuonna 2016 noin 63 % kunnista Manner-Suomen alueella oli ottanut käyttöön subjektiivista päivähoito-oikeutta koskevan rajauksen. Kuntatoimijat, kuten varhaiskasvatuksen virkamiehet ja varhaiskasvatusta käyttävien lasten vanhemmat näkevät rajauksen vaikutukset hyvin eri tavoin. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat ovat tuoneet esiin, että rajaus ei ole ainoastaan rajannut varhaiskasvatukseen osallistumisen viikoittaista tuntimäärää. Rajauksen piirissä olevat vanhemmat eivät ole voineet haluamallaan tavalla vaikuttaa siihen, kuinka 20 tunnin viikoittainen varhaiskasvatuksen osallistuminen järjestetään. Vanhempien haastattelujen mukaan joustavuuden ja perheiden tarpeisiin vastaamisen on koettu vähentyneen ja lasten välisen eriarvoisuuden lisääntyneen. Kunnan määrittämiin kellonaikoihin tarjolla olevan osapäiväisen tai -viikkoisen varhaiskasvatuksen ei aina koeta vastaavan lapsen ja perheen tarpeita. Tämä haastaa muun muassa kuntapäättäjät pohtimaan vanhempien osallisuutta päätöksenteossa, mihin myös sekä varhaiskasvatuslaki että varhaiskasvatussuunnitelman perusteet velvoittavat.

Varhaiskasvatuspalveluiden osa-aikaisuuden, osapäiväisyyden, viikoittaisten tuntimäärien vaihtelun ja vapaapäivien monimutkainen viidakko hämmentää vanhempien lisäksi myös tutkijoita. Helsinkiläisten lapsiperheiden lastenhoidon järjestelyjä seminaarissa esitellyt Kelan johtava tutkija Anita Haataja HELA-hankkeesta totesikin, että näitä monimutkaisia ratkaisuja tilastoidaan kunnissa eri tavoin. Tietoa siitä, millaisia varhaiskasvatuspalveluja perheet todellisuudessa käyttävät on ollut toistaiseksi vaikeaa saada.

Muuttuva varhaiskasvatus, muuttuva tiedontuotanto

On selvää, että uudenlaiselle tiedontuotannolle on tarvetta. Esimerkiksi VARDA:n (varhaiskasvatuksen tietotuotannon kehittämishankkeen) lopputulosten valmistumista odotetaan innolla niin ministeriöissä kuin tutkijoiden ja varhaiskasvatuksen kenttätoimijoiden parissa. VARDA -hankkeessa toteutetaan varhaiskasvatuksen valtakunnallinen ja eri organisaatioiden hyödynnettävissä oleva automatisoituun tiedonkeruuseen perustuva tietovaranto, joka tulevaisuudessa helpottanee kehittämistyötä.

Myös Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tehtäväksi annettu varhaiskasvatuksen kansallinen arviointi ja Karvissa luotava suomalaisen varhaiskasvatuksen arviointimalli ovat varhaiskasvatuksen järjestäjien innolla odottamia työkaluja. Meneillään olevien hankkeiden määrän ja sisällön perusteella voidaan todeta, että varhaiskasvatuksen tiedontuotannon kehittäminen on myötätuulessa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

On kuitenkin tärkeää varmistaa, että tiedontuotanto ei painotu yksinomaan yksinkertaisiin kriteereihin ja mittaamiseen. Tällainen määrälliseen tietoon keskittyvä arviointi ei tutkimuksen valossa ole aivan ongelmatonta. Kansainväliset esimerkit osoittavat, että vaarana on, että indikaattoriperustainen arviointi alkaa ohjata järjestelmää ei-toivottuun suuntaan: häntä alkaa heiluttaa koiraa. Arviointien ei-aiotut vaikutukset jäävät helposti huomaamatta. Tarvitsemme monipuolisia arvioinnin tapoja varhaiskasvatuksen kehittämiseksi. Yksi tapa kehittää varhaiskasvatuksen käytäntöjä ja tiedonkeruuta on tutkimusprojektien ja muiden varhaiskasvatuksen toimijoiden välinen yhteistyö ja vuoropuhelu, josta tämä seminaarikin on yksi hyvä esimerkki.

  • Varhaiskasvatuksen tulevaisuus -seminaarin järjestivät opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä CHILDCARE –hanke.
  • Seminaarissa pohdittiin varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmien nykytilaa ja tulevaisuutta tutkimus- ja asiantuntijatiedon valossa.
  • Osa esittäytyneistä hankkeista CHILDCARE, WIP ja TITA ovat Strategisen tutkimuksen neuvoston (Suomen Akatemia) Tasa-arvoinen yhteiskunta -ohjelmaa.
  • Seminaari järjestettiin muun muassa varhaiskasvatuksen neuvottelukunnan työn tueksi.
  • Videotallenteet seminaarin esityksistä sekä esitysten diat julkaistaan pian osoitteessa: www.jyu.fi/childcare

Kuva: Sanna Vatanen

Anna Siippainen toimii CHILDCARE -hankkeessa projektitutkijana Jyväskylän yliopistossa ja viimeistelee samalla väitöskirjaansa, joka käsittelee lasten ja aikuisten välisiä suhteita hallinnan näkökulmasta. Erityisesti Siippaista kiinnostavat tasa-arvoon ja eriarvoisuuteen liittyvät kysymykset sekä lasten kanssa tehtävä tutkimus.

 

 

 

 

Maiju Paananen toimii CHILDCARE -hankkeessa tutkijatohtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä. Tasa-arvon kysymysten lisäksi Paananen on kiinnostunut varhaiskasvatuksen ohjausjärjestelmästä ja sen roolista varhaiskasvatuksen arjen muotoutumisessa.

Mahdollisuuksien tasa-arvo, alueellinen vaihtelu ja varhaiskasvatus

Kirsti Karila

CHILDCARE-tutkimushanke tarkastelee tasa-arvon kysymyksiä varhaiskasvatuksen, esiopetuksen ja lastenhoidon tukien järjestelmässä. Tasa-arvon ja eriarvoisuuden tuottamisen mekanismeja  analysoidaan monin tavoin – yhtenä tarkastelukulmana on alueellinen tasa-arvo. Tarkastelu mahdollistuu, koska teemme tutkimusyhteistyötä kymmenen erilaisen ja eri puolilla Suomea sijaitsevan kunnan kanssa.

Tutkimuskuntamme poikkeavat toisistaan niin alueellisen sijainnin, väestömäärän, asumistiheyden, lasten lukumäärän kuin palvelutarjonnankin osalta. Tutkimuskuntien erilaisuuden kautta on mahdollisuus ymmärtää hieman laajemminkin Suomen erilaisten maantieteellisten alueiden elämää ja varhaiskasvatukseen ja lastenhoitoon kiinnittyvää toimintaa. Jo tässä tutkimuksen vaiheessa näyttää siltä, että erilaiset alueet ja kunnat muodostavat vaihtelevia lapsuuden ympäristöjä.

Suomalaisen varhaiskasvatuksen kehittämisen painopiste on viime vuosina ollut kansallisessa varhaiskasvatuspolitiikassa. On säädetty uusi varhaiskasvatuslaki, muutettu varhaiskasvatuksen valtakunnallista hallintoa ja ohjausta sekä uudistettu valtakunnallisia varhaiskasvatussuunnitelman perusteita. Vähemmän huomiota on kiinnitetty siihen, mitä tapahtuu paikallisesti ja millä tavoin paikalliset päättäjät kotiuttavat näitä kansallisia kehittämislinjauksia oman kuntansa varhaiskasvatuksen ja lastenhoidon politiikoiksi.

Olemme yhdessä tutkijakollegoiden kanssa analysoineet tutkimuskuntiemme poliittisten päättäjien ja varhaiskasvatuksen viranhaltijajohdon varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevia puhetapoja. Tutkimusta valottava artikkelimme (Karila, Eerola, Alasuutari, Kuukka, Siippainen 2017) on juuri ilmestynyt Yhteiskuntapolitiikka –lehdessä. Siinä kuvaamme, kuinka varhaiskasvatuksen järjestämistä koskevat puhetavat vaihtelevat erilaisissa kuntaympäristöissä. Analysoimme myös sitä, millaisia puhetapoja erilaisilla maantieteellisillä alueilla ilmenee. Tämän konkretisoimiseksi esitämme artikkelissa varhaiskasvatuksen kuntakartan.

Tutkimuksemme perusteella ei voi vielä päätellä kuinka havaitsemamme vaihtelevat puhetavat siirtyvät käytännön poliittisiksi ja organisatorisiksi ratkaisuiksi. Vaihtelevat puhetavat antavat kuitenkin aiheen pohtia sitä, millaisia lapsuuden ympäristöjä eri puolilla Suomea on rakennettu ja tullaan rakentamaan. Keväällä valitut uudet valtuustot ja lautakunnat ovat parhaillaan laatimassa kuntien kehittämisen strategioita. Tämä on mainio tilaisuus ottaa kriittiseen tarkasteluun myös oman kunnan politiikka ja toimet varhaislapsuuden mahdollisuuksien rakentajana. Kuntien kriittistä itsetutkiskelua suositteli myös alkukesällä ilmestynyt Varhaiskasvatuksen tiekartta –raportti (Karila, Kosonen & Järvenkallas 2017).

Mahdollisuutta osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen pidetään tärkeänä sekä lapsen nykyisen että tulevan elämän kannalta. Eri puolilla Suomea varhaiskasvatukseen osallistumisaste kuitenkin vaihtelee suuresti, joillain alueilla osallistumisaste on jopa 20 % alhaisempi kuin toisilla alueilla. Voidaan siis todeta, että kaikilla suomalaislapsilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia osallistua varhaiskasvatukseen.

Osallistumisasteen paikallisten erojen syitä ei ole selvitetty Suomessa. Voidaan kuitenkin arvioida, että kunnan asukkaiden lastenkasvatukseen liittyvät kulttuuriset ajattelutavat – vaikkapa kotikasvatuksen tai vaihtoehtoisesti varhaiskasvatukseen osallistumisen merkityksen korostaminen – heijastuvat osallistumisasteeseen. CHILDCARE-hankkeessa tehtyjen havaintojen perusteella myös kuntien vaihteleva palvelutarjonta ja perheille tarjottu, eri tavoin suuntautuva informaatio ja ohjaus luovat pohjaa osallistumisasteen erojen muodostumiselle. Kokonaisuudessaan osallistumisasteen muodostuminen lienee monisäikeinen alueen maantieteellisistä ja kulttuurisista ominaispiirteistä, kuntien palvelutarjonnasta ja –ohjauksesta sekä vanhempien ratkaisuista koostuva vyyhti.

Yksilöllisiä valintoja korostavana aikana voidaan tietenkin kysyä, onko varhaiskasvatuksen alueellisessa erilaistumisessa mitään pulmaa. Perustuuhan kuntien vahva itsehallinto sille ajatukselle, että paikallisesti osataan tehdä oikeita ja hyviä ratkaisuja paikallisiin tarpeisiin. Tämän logiikan perusteella paikalliset vaihtelut eivät sinällään ole ongelmia. Kun asiaa tarkastellaan mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta, on ongelmallista, että maamme eri alueilla lapsille ei rakennu samoja mahdollisuuksia varhaiskasvatukseen ja sen myötä kasvatus- ja koulutusjärjestelmän tarjoamaan tukeen.

Uusilla kuntapoliitikoilla onkin strategioita ja budjetteja laatiessaan edessään vaativa tehtävä. Tarvitaan rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja pohtia, mitä seurauksia tehdyillä varhaiskasvatusta koskevilla ratkaisuilla on erilaisilla aikajänteillä.  Miten omat toimet ja päätökset heijastuvat lasten nykyiseen elämänlaatuun ja hyvinvointiin? On myös arvioitava, millaisia seurauksia nyt tehtävillä ratkaisuilla on lasten myöhemmille opinpoluille ja niiden myötä kunnan myöhemmin perusopetuksessa kohtaamille haasteille. Isoja ja vaikeita kysymyksiä, jotka kuitenkin vaativat vastauksia.

CHILDCARE-hankkeen kaltainen tutkimus voi parhaimmillaankin olla vain tuomassa yhteistyökumppaneille tutkittua tietoa, nostamassa esille tutkimuksesta nousevia kysymyksiä ja pohtimassa yhdessä paikallisten päättäjien kanssa mahdollisia ratkaisuja. Päätökset tehdään kunnissa ja näissä päätöksissä poliittisella ja viranhaltijajohdolla on ratkaiseva merkitys.

Luettavaa:

Kirsti Karila, Petteri Eerola, Maarit Alasuutari, Anu Kuukka ja Anna Siippainen 2017. Varhaiskasvatuksen järjestämisen puhekehykset kunnissa. Yhteiskuntapolitiikka 4/2017.

Kirsti Karila, Tuomas Kosonen ja Satu Järvenkallas 2017. Varhaiskasvatuksen tiekartta vuosille 2017-2030. Opetus-ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2017:30. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/80221

Kirsti Karila toimii varhaiskasvatuksen professorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa tutkimusalueinaan varhaiskasvatuksen asiantuntijuus ja varhaiskasvatusinstituutioiden toiminta. Hän toimii CHILDCARE –hankkeen vuorovaikutusvastaavana ja yhden osahankkeen johtajana.