Muumi-keksejä ja kurahousuja eli isät lapsia hoitamassa

Petteri Eerola

On kulunut noin vuosi siitä kun CHILDCARE-tutkimushanke käynnistyi. Tänä aikana useat hankkeeseen liittyvät kysymykset ovat olleet laajan poliittisen keskustelun kohteena ja saaneet runsaasti myös mediahuomiota. Kun keväällä käytiin äänekästä keskustelua varhaiskasvatuksesta niin paikallislehtien palstoilla kuin myös politiikassa sekä valtakunnallisesti että kunnallisella tasolla, nyt syksyllä huomio on kiinnittynyt vanhempiin ja heidän lastenhoitoa käsitteleviin ratkaisuihin. Tuoreimmissa keskusteluissa kuumin peruna on ollut kotihoidontuki- ja perhevapaajärjestelmien toimivuus ja mahdollinen uudistamistarve. Näissä keskusteluissa on sivuttu myös kysymystä isien roolista lastenhoidossa.

Isät ja lastenhoito

Mikä on isien osuus lastenhoidosta tänä päivänä ja missä määrin isät jakavat vanhemmuutta pikkulapsiperheissä? CHILDCARE-blogin edellisessä julkaisussa Johanna Lammi-Taskula kuvaa kuinka isien osuus lasten kotihoidosta on marginaalinen verrattuna äiteihin. Positiivinen tulokulma asiaan kuitenkin on, että isien osuus on noussut sitä mukaan kun miehille on jyvitetty omia perhevapaaosuuksia. Vastaavia huomioita voidaan tehdä myös Tilastokeskuksen keräämän ajankäyttöaineiston pohjalta. Aineiston pohjalta tehdyt tutkimukset osoittavat kuinka isien lastenhoitoon käyttämän ajan huomattavasta kasvusta huolimatta äidit tekevät edelleen valtaosan lapsiin liittyvästä hoitotyöstä, oli kyse sitten vaipanvaihdosta, harrastuksiin kuljettamisesta, tai ruuanlaitoista.

Olen väitöstutkimuksessani esittänyt, että hoivaavat ja vanhemmuutta jakavat isyyden muodot näyttäytyvät ainakin pienten lasten isien keskuudessa tavoittelemisen arvoisen ja tärkeänä asiana. Edellä kuvatut tutkimustulokset kuitenkin osoittavat, että ainakaan toistaiseksi tämä kulttuurinen ideaali ei ole levinnyt kovin laajalle lapsiperheiden arjen käytännöissä. Lisää pohdittavaa saadaan, kun tarkastellaan miten vanhempien panostamista lastenhoitoon tutkitaan. Kuten yllämainitussa Tilastokeskuksen ajankäyttöaineistossa, vanhempien lastenhoitoa mitataan pääsääntöisesti konkreettisen tekemisen, eli ylipäätänsä mitattavissa olevien asioiden, kuten pesemisen, pukemisen tai yhdessä leikkimisen kautta. Tämä tarkastelutapa jättää kuitenkin pimentoon ison osan vanhemmuuteen liittyvästä ”näkymättömästä” huolehtimisesta, organisoimisesta ja vastuunkannosta. Jos lapsella on kaksi vanhempaa, kumpi heistä huolehtii että lapsella on sopivan kokoiset ulkoiluvaatteet joka säälle ja syksyisestä hiekkavesikuraseoksesta puhdistetut kurahousut joka aamu valmiina päiväkotiin vietäväksi? Entä kumpi varaa lapselle hyvissä ajoin neuvola-ajan ja kumpi huolehtii, että lastenkutsuilla on tarjottavana Muumi-keksejä ja lapsen kavereiden erityisruokavaliot huomioivaa naposteltavaa? Perheissä, joissa lapsella on isä ja äiti, kuvatun kaltainen kokonaisvastuu on usein äidillä.

Lastenhoito ja vanhemmuuden metatyö

Ylläkuvatut keskustelut vanhemmuuden työnjaosta tulivat useille suomalaisille tutuiksi noin vuosi sitten, kun Yleisradion toimittaja Jenny Lahtinen kirjoitti vanhemmuuden metatyötä käsittelevän blogitekstin. Tekstissä Lahtinen kuvaa kuinka vanhempien, eli hyvin usein äitien, arkea kuormittavat lukuisat näkymättömät puuhat päiväkotiin vietävistä ja täytettävistä lappusista harrastuskyytien organisointiin ja vanhempainyhdistysten myyjäisiin. Aiheesta on keskusteltu myös yhteiskuntatieteissä. Jo kaksi vuosikymmentä sitten sosiologian professori Susan Walzer tarkasteli tutkimuksessaan vanhemmuuden vastuualueita mental labor -käsitteen eli eräänlaisen ajatustyötä vaativan vanhemmuuden vastuun kautta. Walzer kuvaa, kuinka vanhemmuuteen liittyvän organisoinnin ja huolenpidon kasaantuminen äidille on usean tekijän summa. Taustalla on äitiyteen liitettävä ja äitien myös itse ylläpitämä käsitys kuinka ”hyvä äiti huolehtii aina kaikesta”.  Tästä seuraa, että pienten lasten äidit lukevat enemmän erilaisia vanhemmuuteen liittyviä oppaita, keskustelevat useammin vanhemmuudesta lähipiirinsä kanssa ja saavat myös yhteiskunnalta enemmän tukea vanhemmuuteensa esimerkiksi neuvolapalveluiden kautta. Walzerin mukaan tämä johtaa tilanteeseen jossa äidit hallinnoivat useissa perheissä vanhempien keskinäistä lastenhoidon työnjakoa esimerkiksi pyytämällä isää osallistumaan vain sellaisiin tehtäviin, joista äiti itse uskoo isän suoriutuvan.

Näyttää siis siltä, että tiukasti istuvat käsitykset äitiydestä ohjaavat huomattavasti perheissä tapahtuvaa lastenhoitoa koskevaa työn- ja vastuunjakoa. Siinä missä ”aktiivisen isän” roolin voi saavuttaa muistamalla viedä lapselle luistimet villasukkineen päiväkotiin, äidin tehtäväksi jää useissa perheissä tämän lisäksi huolehtia siitä milloin päiväkodissa luistellaan ja löytää luistimet ja sopivan kokoiset villasukat talvivarusteiden joukosta. Niin sanottu ”äitimyytti” ei ole tähän ainoa syy, mutta kuten Walzer kuvaa, itsessään pieni ja hyväntahtoinenkin oletus äidin keskeisyydestä kertautuu kuin huomaamatta vahvaksi itseään uusintavaksi kulttuuriseksi ohjenuoraksi, joka vaikuttaa perheiden arkeen ja lastenhoitoratkaisuihin.

Kohti jaetumpaa lastenhoitoa – miksi ja miten?

Tässä vaiheessa lukija saattaa kysyä: Mitä sitten? Eikö kukin perhe saa tehdä omat ratkaisunsa, johon ulkopuolisilla ei ole nokankoputtamista? Omassa tutkimuksessaan Walzer kuvaa, kuinka epätasainen työnjako lastenhoidossa tuottaa vanhempien välille jännitteitä, jotka voivat vaikuttaa myös lapseen. Tämän lisäksi muu tutkimuskirjallisuus antaa vahvan näytön siitä, että jaettu vanhemmuus tuottaa sekä hyvinvointia lapsen ja perheen elämään että tukee laajempaa yhteiskunnallista tasa-arvokehitystä. Tämän vuoksi kysymys jaetusta vanhemmuudesta ja erityisesti isien roolista lastenhoidosta on yhteiskunnallisesti relevantti ja se vaatii laajempaa ja moniäänisempää keskustelua.

Millaisia askeleita tulisi sitten ottaa, jotta miesten osuus ja rooli lastenhoidossa kasvaisi ja monipuolistuisi? Kuten yhteiskunnallisissa muutoksissa yleensäkin, tarvitaan toimia useilla eri tasoilla. Aiemmat tutkimukset ja esimerkit muista Pohjoismaista osoittavat, että perhepolitiikalla voidaan kannustaa pienten lasten isejä kantamaan entistä kokonaisvaltaisempaa vastuuta lastenhoidosta osoittamalla heille enemmän omia korvamerkittyjä perhevapaita. Myös suomalaisten arvostamalla ja luottamalla neuvolajärjestelmällä on varmasti loistavat mahdollisuudet kantaa oma kortensa kekoon jaetumman vanhemmuuden puolesta. Oman osuutensa voivat tehdä myös äidit muun muassa sopimalla lastenhoidosta isän kanssa yhdessä ja olemalla tekemättä turhia oletuksia isän kyvykkyydestä tai halukkuudesta hoitovastuuseen. Tärkein askel on – itsestään selvästi – se, joka isien itse tulee ottaa tiellä kohti tasapuolisesti jaettua vanhemmuutta. Palaan uudestaan Johanna Lammi-Taskulan blogi-tekstiin, jossa hän kuvaa isyysvapaan nousua 1990-luvulla ”jokamiehen joukkoliikkeeksi”. Jotta jaettu vanhemmuus voi toteutua nykyistä laajemmin ja monimuotoisemmin, taustalle tarvitaan uutta ”jokamiehen joukkoliikettä”, joka sitouttaa miehet sekä lastenhoitoon että hoivatyöhön laaja-alaisemminkin yhteiskunnassa.

Lopuksi

Olen keskustellut kuluneen syksyn aikana miehistä ja lastenhoidosta useaan otteeseen. Joukkoon mahtuu jutustelua sekä kollegoiden kanssa Eurooppalaisessa perhetutkimuskonferenssissa Saksassa että kohtaamisia isien kanssa CHILDCARE-tutkimuksen haastattelujen merkeissä. Lähtökohtaisesti kaikissa keskusteluissa on vallinnut yksimielisyys siitä, että isien aktiivisempi rooli lastenhoidossa on hyvä asia ja usein hyödyntämätön mahdollisuus. Tämä on hyvä uutinen. Nyt on siis tekojen vuoro. Isänpäiväviikon terveisinä haluan muistuttaa, että vanhempien kyvykkyys lastenhoitoon ei ole sukupuolesta riippuvainen. Hyvää isänpäivää kaikille!

petteri-eerola-kuvaaja-anu-kuukka

Petteri Eerola työskentelee CHILDCARE-hankkeen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Lapsuuden, nuoruuden ja perheen tutkimuskeskus PERLAssa. Eerola on tutkinut aiemmin isyyttä ja vanhemmuutta.

kuva: Anu Kuukka

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *