Tag Archives: opinnäytteet

Puolueohjelmissa riittää pohdittavaa

Onko puolueiden kannoissa merkittäviä eroja vai ajavatko kaikki samaa? Kiinnostaako jokin aihealue erityisesti? Mitä mieltä puolueet ovat esim. ympäristöstä, kulttuurista tai maahanmuutosta?

Vastauksia näihin kysymyksiin voi lähteä etsimään POHTIVAsta eli Poliittisten ohjelmien tietovarannosta, jonne on koottu suomalaisten puolueiden ohjelmia ja poliittisia tekstejä alkaen aina vuodesta 1880 tähän päivään. Pohtiva palvelee kaikkia puolueohjelmista kiinnostuneita, mutta erityisesti Pohtivan materiaaleja kannattaa hyödyntää tutkimuksessa ja opinnäytteissä. Itselleni Pohtiva on tullut tutuksi, sillä olen viime kesästä työskennellyt Tietoarkistossa ja työtehtävänäni on ollut paikallistaa uusia puolueohjelmia ja viedä niitä Pohtivaan.

Työntekijän puolelta katsottuna ohjelmien paikallistaminen ja käsitteleminen julkaisukuntoon ennen niiden lisäämistä Pohtivaan vie aikaa, mutta näin palvelusta saadaan käyttäjille mahdollisimman toimiva ja hyödyllinen. Erityisesti opiskelijana arvostan sitä, että puolueohjelmat on koottu samaan paikkaan, jolloin ne ovat helposti haettavassa ja tutkittavassa muodossa. Valmis aineisto säästää aikaa etsimiseltä ja tutkija pääsee suoraan analysointivaiheeseen. Yhdenmukaisessa tekstimuodossa olevat ohjelmat mahdollistavat sen, että niihin voi kohdistaa sanahakuja, ja hakutoiminnon avulla ohjelmia voi rajata puolueen, kielen, vuoden tai ohjelmatyypin mukaan.

Erityyppisten ohjelmien löytämisen helpottamiseksi Pohtivassa puolueohjelmat on jaoteltu yleis-, vaali ja erityisohjelmiin. Lisäksi kategoriassa ”muut ohjelmat” on muita poliittisia tekstejä, jotka ovat ohjelmallisia, mutta eivät kuitenkaan sovellu edellä mainittuihin ryhmiin. Ohjelmat Pohtivassa ovat pääasiassa suomen, ruotsin ja englannin kielellä.

Yli tuhat ohjelmaa

Pohtivan käytettävyyttä lisää se, että Tietoarkisto pyrkii pitämään varannon mahdollisimman kattavana ja näin ollen sitä täydennetään koko ajan. Viime aikoina kokoelma on karttunut sadoilla ohjelmilla ja tällä hetkellä Pohtivassa on yli 1300 ohjelmaa. Erityisesti puolueiden ohjelmalistat ovat täydentyneet 2000-luvulla tehdyillä erityisohjelmilla, mutta myös muihin kategorioihin on tullut uusia ohjelmia.

Opiskelijan näkökulmasta katsottuna puolueohjelmat tarjoavat materiaalia opinnäytetöihin, joko tutkittavaksi aineistoksi tai taustamateriaaliksi. Ohjelmia kannattaa tutkailla avoimin mielin, sillä politiikan tutkimuksen lisäksi ne soveltuvat materiaaliksi myös monille muille tieteenaloille. Ohjelmien kieli on välillä rikasta, ja niistä välittyy kirjoittamisajan aikakauden henki ja ajankohtaiset ongelmat. Tietokannan sisältöä ovatkin hyödyntäneet muun muassa kielentutkijat, historioitsijat, kulttuurintutkijat ja sosiologit. Erityisohjelmissa otetaan kantaa laajasti eri yhteiskunnan osa-alueisiin, joten perehtyä voi myös vain johonkin tiettyyn yhteiskunnalliseen kysymykseen.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan Pohtivaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Lisätietoa:

» Pohtiva – Poliittisten ohjelmien tietovaranto

Katri Laiho
tutkimusapulainen
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Lapsella on oikeus osallistua ja kertoa elämästään

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on tutkittu valtakunnallisella uhritutkimuksella kaksi kertaa (2008 ja 2013). Tutkimukset ovat tuottaneet tärkeää tietoa kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisten elämästä. Suurin osa lasten kokemasta väkivallasta ei tule viranomaisten tietoon, jolloin lasten kokemusten kysyminen heiltä itseltään on ainoa tapa saada tietoa ilmiöstä kokonaisuudessaan. Kerättyä tietoa onkin käytetty laajasti muun muassa viranomaisten toiminnan kehittämisessä.

Uhritutkimukset toteutettiin kouluissa koulupäivän aikana. Päätöksen koulun osallistumisesta teki rehtori ja lapsen osallistumisesta lapsi itse. Vanhempien lupaa ei siis kysytty, koska lapsella on oikeus itse päättää osallistumisestaan, kun kysely tehdään koulunkaltaisessa turvallisessa ympäristössä. Vuonna 2008 kyselyn toteutus sujui hyvin. Väkivallasta kysyminen lapsilta ilman vanhempien lupaa herätti kouluissa hieman eettistä epäröintiä, mutta perusteellisella valmistelulla ja yhteistyöllä kyselyn toteutus kuitenkin onnistui ja koulut olivat hyvin mukana.

Vuoden 2013 kyselyn toteutus ei sitten sujunutkaan yhtä mallikkaasti. Yhä useampi kunta edellytti rehtorin päätöksen lisäksi kuntatason hyväksyntää kyselylle. Yhä useampi rehtori kieltäytyi osallistumasta, ja yhä useampi kunta tai koulu toivoi vanhempien etukäteislupaa. Ääriesimerkkinä Helsinki, joka oli linjannut, että mitään kyselyä ei toteuteta ilman vanhempien etukäteislupaa. Osaa kieltäytymisistä perusteltiin sillä, että pyyntöjä kyselyiden toteuttamiseksi tulee jatkuvasti ja se häiritsee koulutyötä. Vanhempien luvan vaatimiselle ei sen sijaan saatu yksiselitteistä syytä, mutta jotkut viittasivat siihen, että koulut eivät halua kuulla sanavalmiiden vanhempien valitusta jälkikäteen. Epäröinti oli siis lisääntynyt, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä eettisyyden tai lapsen oikeuksien kanssa. Tavoitteena oli oman selustan turvaaminen ja työn vähentäminen.

Vastaavat ongelmat on havaittu monissa muissakin tutkimuksissa, joissa tuotetaan niin ikään korvaamatonta tietoa lasten elämästä, esimerkiksi nuorisorikollisuuskyselyssä. On äärimmäisen huolestuttavaa, että koulujen ja kuntien haluttomuus on vaarantamassa näitä tärkeitä tiedonlähteitä ja vielä perustein, jotka lapsen edun näkökulmasta eivät kestä päivänvaloa. Nyt olisikin aikalisän paikka miettiä yhdessä, miten tämä kehityssuunta muutetaan. Tutkijoiden on otettava vakavasti se palaute, että kyselyjen määrä häiritsee opetustyötä. Nettisovellusten myötä innostus kyselyjen tekemiseen opinnäytetasollakin on lisääntynyt suuresti, mutta koulujen, työpaikkojen yms. työrauhan takia olisi toivottavaa, että oman aineiston keruuta harkittaisiin huolella.

Heittäisin tämän haasteeksi erityisesti opinnäytteiden ohjaajille. Opinnäytteet eivät ole sen vähempiarvoisia tutkimuksia kuin muutkaan tutkimukset, mutta jos jatkuvat kyselyt kuormittavat eri instituutioita liikaa, on ensisijaisesti turvattava ne kyselyt, joiden anti on valtakunnantasolla merkittävä. Varsinkin, kun Tietoarkistosta on saatavilla valmiita hyviä aineistoja joka lähtöön eikä oman aineiston keruulle ole siten aina edes perusteita. Kouluja puolestaan muistuttaisin lapsen oikeudesta osallistua ja kertoa omasta elämästään. Tämä lapsen oikeus ei saa jäädä vanhempien oikeuksien tai oikkujen jalkoihin.

Vieraskynäblogisti
Noora Ellonen
tutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Lapsella on oikeus osallistua ja kertoa elämästään

Lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa on tutkittu valtakunnallisella uhritutkimuksella kaksi kertaa (2008 ja 2013). Tutkimukset ovat tuottaneet tärkeää tietoa kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisten elämästä. Suurin osa lasten kokemasta väkivallasta ei tule viranomaisten tietoon, jolloin lasten kokemusten kysyminen heiltä itseltään on ainoa tapa saada tietoa ilmiöstä kokonaisuudessaan. Kerättyä tietoa onkin käytetty laajasti muun muassa viranomaisten toiminnan kehittämisessä.

Uhritutkimukset toteutettiin kouluissa koulupäivän aikana. Päätöksen koulun osallistumisesta teki rehtori ja lapsen osallistumisesta lapsi itse. Vanhempien lupaa ei siis kysytty, koska lapsella on oikeus itse päättää osallistumisestaan, kun kysely tehdään koulunkaltaisessa turvallisessa ympäristössä. Vuonna 2008 kyselyn toteutus sujui hyvin. Väkivallasta kysyminen lapsilta ilman vanhempien lupaa herätti kouluissa hieman eettistä epäröintiä, mutta perusteellisella valmistelulla ja yhteistyöllä kyselyn toteutus kuitenkin onnistui ja koulut olivat hyvin mukana.

Vuoden 2013 kyselyn toteutus ei sitten sujunutkaan yhtä mallikkaasti. Yhä useampi kunta edellytti rehtorin päätöksen lisäksi kuntatason hyväksyntää kyselylle. Yhä useampi rehtori kieltäytyi osallistumasta, ja yhä useampi kunta tai koulu toivoi vanhempien etukäteislupaa. Ääriesimerkkinä Helsinki, joka oli linjannut, että mitään kyselyä ei toteuteta ilman vanhempien etukäteislupaa. Osaa kieltäytymisistä perusteltiin sillä, että pyyntöjä kyselyiden toteuttamiseksi tulee jatkuvasti ja se häiritsee koulutyötä. Vanhempien luvan vaatimiselle ei sen sijaan saatu yksiselitteistä syytä, mutta jotkut viittasivat siihen, että koulut eivät halua kuulla sanavalmiiden vanhempien valitusta jälkikäteen. Epäröinti oli siis lisääntynyt, eikä sillä ollut enää mitään tekemistä eettisyyden tai lapsen oikeuksien kanssa. Tavoitteena oli oman selustan turvaaminen ja työn vähentäminen.

Vastaavat ongelmat on havaittu monissa muissakin tutkimuksissa, joissa tuotetaan niin ikään korvaamatonta tietoa lasten elämästä, esimerkiksi nuorisorikollisuuskyselyssä. On äärimmäisen huolestuttavaa, että koulujen ja kuntien haluttomuus on vaarantamassa näitä tärkeitä tiedonlähteitä ja vielä perustein, jotka lapsen edun näkökulmasta eivät kestä päivänvaloa. Nyt olisikin aikalisän paikka miettiä yhdessä, miten tämä kehityssuunta muutetaan. Tutkijoiden on otettava vakavasti se palaute, että kyselyjen määrä häiritsee opetustyötä. Nettisovellusten myötä innostus kyselyjen tekemiseen opinnäytetasollakin on lisääntynyt suuresti, mutta koulujen, työpaikkojen yms. työrauhan takia olisi toivottavaa, että oman aineiston keruuta harkittaisiin huolella.

Heittäisin tämän haasteeksi erityisesti opinnäytteiden ohjaajille. Opinnäytteet eivät ole sen vähempiarvoisia tutkimuksia kuin muutkaan tutkimukset, mutta jos jatkuvat kyselyt kuormittavat eri instituutioita liikaa, on ensisijaisesti turvattava ne kyselyt, joiden anti on valtakunnantasolla merkittävä. Varsinkin, kun Tietoarkistosta on saatavilla valmiita hyviä aineistoja joka lähtöön eikä oman aineiston keruulle ole siten aina edes perusteita. Kouluja puolestaan muistuttaisin lapsen oikeudesta osallistua ja kertoa omasta elämästään. Tämä lapsen oikeus ei saa jäädä vanhempien oikeuksien tai oikkujen jalkoihin.

Vieraskynäblogisti
Noora Ellonen
tutkija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi