Tag Archives: lääketieteet

Tutkimusaineistojen avaaminen on tutkittavien etu

Terveys- ja lääketieteellisistä asioista olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta tämä blogiteksti jää viimeiseksi kirjoituksekseni Tietoarkistossa. Kun yksi ovi sulkeutuu, toisia avautuu – tällä kertaa ovi avautui Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa, jossa nyt työskentelen.

Tämä kirjoitus käsittelee tärkeää aihetta, eli sitä mikä on tutkittavan etu lääketieteellisten tutkimusaineistojen avaamisessa. Taustalla ovat yhä lisääntyvät vaatimukset tutkimuksen avoimuudesta. Niistä lääketieteen tutkimuksen kannalta merkittävin on kansainvälisten lääketieteellisten lehtien komitean (ICMJE) tavoite, jonka mukaan kaikkien kliinisten tutkimusten aineistot on jatkossa aukaistava.

Miksi sitten sellainen instituutio kuin ICMJE suosittelee kliinisten tutkimusten datojen avaamista? Monella varmasti herää kysymys, eivätkö he ajattele tutkimukseen osallistuvien tietosuojaa? Ehkä vähän yllättäen, ICMJE kuitenkin perustelee tutkimusaineistojen avaamista juuri osallistujien edulla.

Heidän mukaansa kyse on ennen kaikkea tutkijan vastuusta tutkittavilleen. Jo suostumuksessa osallistujille tehdään selväksi, että tutkimuksen hyödyt eivät välttämättä suoraan koidu heille itselleen, vaan tuleville potilaille. Osallistuessaan tutkimukseen tutkittavat siis asettavat terveytensä, hyvinvointinsa ja taloudellisen toimeentulonsa alttiiksi riskeille hyödyttääkseen tulevia potilaita. Siksi on eettisesti välttämätöntä, että tutkimusaineisto ja sen tulokset käytetään hyödyksi mahdollisimman tarkoin.

Se ei onnistu, mikäli tutkimusaineistoa pääsee käyttämään vain datan kerännyt yritys tai akateeminen tutkimusryhmä. On epätodennäköistä, että tutkijat pystyvät analysoimaan täydellisesti kaikkea keräämäänsä dataa. Tutkimuksen tulokset voivat myös jäädä epäselviksi, jos tutkittavien joukko on ollut liian pieni, jotta intervention vaikutukset saataisiin tutkimuksessa selville. Tutkimuksen puutteetkin havaitaan helpommin ulkopuolisen silmin.

Siksi data on tärkeää antaa myös muiden tutkijoiden saataville. He voivat ottaa datan oman tutkimusaineistonsa rinnalle, jolloin tutkimusjoukon kasvu pienentää havaitun vaikutuksen suuruuteen ja suuntaan liittyvää epävarmuutta. Datan jakaminen auttaa pääsemään varmuuteen hoidon vaikuttavuudesta nopeammin ja potilaat hyötyvät paitsi nopeammasta uudesta hoidosta, myös siitä, ettei tutkimusta tarvitse toistaa yhtä monta kertaa ja altistaa yhä uusia osallistujia riskeille.

ICMJE esittää, että lähivuosina tutkimusaineistojen avaamisesta tehdään pakollista. Se ei ole vaatimuksineen yksin – yhä useampi tutkimusrahoittaja ja muun muassa Institute of Medicine/National Academy of Medicine sekä European Medicines Agency vaativat tutkimusaineistojen avaamista.

Potentiaalisena tulevien hoitojen ja lääkkeiden käyttäjänä kannatan lämpimästi myös lääketieteellisten aineistojen avaamista. Tänä tietotekniikan aikakautena tutkittavien tietosuoja saadaan varmasti taattua kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla vaikkapa tietoturvallisten etäkäyttöjärjestelmien avulla. Suomessa tällainen etäkäyttöjärjestelmä on jo rakenteilla rekisteritietojen tietoturvallista käyttöä varten.

Annaleena Okuloff
erikoissuunnittelija, THL
Tietoarkiston entinen terveystieteiden tieteenala-asiantuntija
fsd [at] uta.fi

Aineistojen avoimuus saattaisi ratkaista monta lääketieteen tutkimuksen ongelmaa

Tutkimusaineistojen avoimuus on päivän trendi. Ehkä vähän yllättäen myös arkaluonteista tietoa sisältävien aineistojen avaamisen puolesta puhuu yhä useampi tutkija, ja lääketieteen julkaisut ovat alkaneet vaatia artikkelin julkaisijoita avaamaan tutkimusaineistonsa. Nyt on hyvä hetki istua alas ja pohtia syitä, joiden vuoksi aineistojen avoimuutta halutaan edistää terveys- ja lääketieteen tutkimuksen alalla.

En tässä kirjoituksessa kajoa tietosuojakysymyksiin tai aineistojen avaamisesta tutkittaville koituviin hyötyihin. Jälkimmäisestä aiheesta on tulossa Tietoarkistoblogiin oma kirjoitus, ja Euroopan unionin yleisen tietosuojan kansallinen tulkinta on vielä sen verran kesken, että tietosuoja-asiaan kannattaa paneutua vasta myöhemmin. Kannattaa seurata Tietoarkiston tapahtumia, esimerkiksi loka-marraskuussa on luvassa kaksi aiheeseen liittyvää seminaaria.

Sitten takaisin blogin varsinaiseen aiheeseen.

Kaikessa tutkimuksessa, ei pelkästään terveys- ja lääketieteissä, on ongelmallista, jos tutkimustuloksia ei pystytä toistamaan. Lääketieteissä toistettavuuden puute johtaa epävarmuuteen siitä, mikä olisi paras tapa hoitaa potilaita. Lääketieteissä seuraukset ovat siis moniin muihin tieteenaloihin verrattuna erityisen vakavia.

Toistettavuuden puute voi johtua monista tekijöistä. Aineisto voi olla liian pieni, jolloin tulokset voivat olla sattumalöydöksiä. Aineistossa tai sen analyysissa käytetyissä menetelmissä voi olla puutteita, joiden seurauksena löytyy eroja, joita ei todellisuudessa ole. Tai yhteyttä ei ole olemassakaan, mutta vasta kun takana on riittävän monta laadukasta tutkimusta, jotka eivät hypoteesia vahvista, voidaan todeta, ettei hypoteesi pitänyt paikkaansa.

Tutkimusaineistojen avoimuutta halutaan, koska se parantaa tutkimuksen laatua ja laadukkaammat tutkimukset johtavat parempaan toistettavuuteen. Epidemiologisesta tutkimuksesta voidaan siirtyä nopeammin varsinaisten syy-yhteyksien selvittämiseen. Yhtenäisistä tutkimustuloksista saadaan käypä hoito -suosituksia, joiden perustana on vahva näyttö vaikuttavuudesta. Meta-analyyseihin kun pätee sama ”garbage in, garbage out” -periaate kuin monella muullakin alalla: meta-analyysi tai systemaattinen kirjallisuuskatsaus voi olla vain niin hyvä kuin ovat ne alkuperäiset tutkimustulokset, joiden pohjalta analyysit ja koosteet tehdään.

Tutkimusaineistojen avoimuuden lisääntyminen mahdollistaa myös yhä useammin yksilötason potilastietoihin perustuvat individual patient data (IPD)-meta-analyysit sen sijaan, että jouduttaisiin tyytymään pelkkiin artikkeleiden tarjoamiin tunnuslukuihin. Avoimien aineistojen avulla tutkimuksen tuloksia voi vertailla helposti toisenlaiseen populaatioon, (jonka dataa ei ole analysoitu vielä ihan samalla tavalla) ja löydökset joko vahvistuvat tai osoittautuvat merkityksettömiksi.

Avoimesta tutkimusaineistosta voi myös varmistaa alkuperäiset tulokset ja käytettyjen menetelmien asianmukaisuuden. On valitettavan tavallista vaihtaa ja muokata alkuperäisen kiinnostuksen kohteina olleita tulosmuuttujia, päävasteita, parempien tulosten toivossa. Avoin data auttaa varmistamaan, että alun perin kiinnostavat vasteet myös analysoidaan ja tulokset julkaistaan. Dataväärennöksiä datojen avaaminen tuskin kokonaan lopettaa, mutta niiden tekeminen ainakin vaikeutuu.

Sitten on hyvin tunnettu ongelma, eli julkaisuharha. Negatiivisia tutkimustuloksia ei haluta julkaista, tai vaikka haluttaisiinkin, niitä ei välttämättä saa julkaistua. Lääketehdas voi olla halukas hautaamaan vakavia sivuvaikutuksia tuottaneen lääkkeen tutkimuksen kokonaan ja samaa lääkeainetta voi sitten testata jokin muu taho tietämättä jo todettuja haittavaikutuksia. Jos kaikkien rekisteröityjen tutkimusten aineistot on pakko avata, näitä negatiivisia kokeita ei ole yhtä helppo haudata.

Tehdyistä tutkimuksista voi ottaa myös oppia. Julkaistusta datasta voi saada lisätietoa siitä, mitä taustatekijöitä on syytä ottaa huomioon satunnaistettaessa tutkittavia ryhmiin. Datan saattaminen muiden tutkijoiden käyttöön auttaa saamaan aiheeseen uusia näkökulmia ja havaitsemaan millainen tutkimus toimii ja millainen ei. Kaiken kaikkiaan tarve tutkia samoja ilmiöitä, hoitoja ja lääkkeitä yhä uudelleen vähenee.

Avoimuuden sivuilmiönä tutkijat kertovat tekevänsä tutkimusaineiston avaamiseen tähtäävää tutkimusta huomaamattaan hieman huolellisemmin kuin tutkimusta, jonka aineisto ja menetelmät jäävät vain heidän omaan käyttöönsä. Kun tietää joutuvansa perustelemaan jokaisen päätöksen, tulee tarkasteltua tarkemmin menetelmällisiä valintoja, joita aiemmin on pitänyt itsestään selvinä.

Tutkimusaineistojen avoimuus ei siis ehkä korjaa kaikkia lääketieteen tutkimuksen ongelmia, mutta auttaa kyllä hyvin monen nujertamisessa.

Annaleena Okuloff
erikoissuunnittelija, THL
Tietoarkiston entinen terveystieteiden tieteenala-asiantuntija
fsd [at] uta.fi

Aineistojen avoimuus saattaisi ratkaista monta lääketieteen tutkimuksen ongelmaa

Tutkimusaineistojen avoimuus on päivän trendi. Ehkä vähän yllättäen myös arkaluonteista tietoa sisältävien aineistojen avaamisen puolesta puhuu yhä useampi tutkija, ja lääketieteen julkaisut ovat alkaneet vaatia artikkelin julkaisijoita avaamaan tutkimusaineistonsa. Nyt on hyvä hetki istua alas ja pohtia syitä, joiden vuoksi aineistojen avoimuutta halutaan edistää terveys- ja lääketieteen tutkimuksen alalla.

En tässä kirjoituksessa kajoa tietosuojakysymyksiin tai aineistojen avaamisesta tutkittaville koituviin hyötyihin. Jälkimmäisestä aiheesta on tulossa Tietoarkistoblogiin oma kirjoitus, ja Euroopan unionin yleisen tietosuojan kansallinen tulkinta on vielä sen verran kesken, että tietosuoja-asiaan kannattaa paneutua vasta myöhemmin. Kannattaa seurata Tietoarkiston tapahtumia, esimerkiksi loka-marraskuussa on luvassa kaksi aiheeseen liittyvää seminaaria.

Sitten takaisin blogin varsinaiseen aiheeseen.

Kaikessa tutkimuksessa, ei pelkästään terveys- ja lääketieteissä, on ongelmallista, jos tutkimustuloksia ei pystytä toistamaan. Lääketieteissä toistettavuuden puute johtaa epävarmuuteen siitä, mikä olisi paras tapa hoitaa potilaita. Lääketieteissä seuraukset ovat siis moniin muihin tieteenaloihin verrattuna erityisen vakavia.

Toistettavuuden puute voi johtua monista tekijöistä. Aineisto voi olla liian pieni, jolloin tulokset voivat olla sattumalöydöksiä. Aineistossa tai sen analyysissa käytetyissä menetelmissä voi olla puutteita, joiden seurauksena löytyy eroja, joita ei todellisuudessa ole. Tai yhteyttä ei ole olemassakaan, mutta vasta kun takana on riittävän monta laadukasta tutkimusta, jotka eivät hypoteesia vahvista, voidaan todeta, ettei hypoteesi pitänyt paikkaansa.

Tutkimusaineistojen avoimuutta halutaan, koska se parantaa tutkimuksen laatua ja laadukkaammat tutkimukset johtavat parempaan toistettavuuteen. Epidemiologisesta tutkimuksesta voidaan siirtyä nopeammin varsinaisten syy-yhteyksien selvittämiseen. Yhtenäisistä tutkimustuloksista saadaan käypä hoito -suosituksia, joiden perustana on vahva näyttö vaikuttavuudesta. Meta-analyyseihin kun pätee sama ”garbage in, garbage out” -periaate kuin monella muullakin alalla: meta-analyysi tai systemaattinen kirjallisuuskatsaus voi olla vain niin hyvä kuin ovat ne alkuperäiset tutkimustulokset, joiden pohjalta analyysit ja koosteet tehdään.

Tutkimusaineistojen avoimuuden lisääntyminen mahdollistaa myös yhä useammin yksilötason potilastietoihin perustuvat individual patient data (IPD)-meta-analyysit sen sijaan, että jouduttaisiin tyytymään pelkkiin artikkeleiden tarjoamiin tunnuslukuihin. Avoimien aineistojen avulla tutkimuksen tuloksia voi vertailla helposti toisenlaiseen populaatioon, (jonka dataa ei ole analysoitu vielä ihan samalla tavalla) ja löydökset joko vahvistuvat tai osoittautuvat merkityksettömiksi.

Avoimesta tutkimusaineistosta voi myös varmistaa alkuperäiset tulokset ja käytettyjen menetelmien asianmukaisuuden. On valitettavan tavallista vaihtaa ja muokata alkuperäisen kiinnostuksen kohteina olleita tulosmuuttujia, päävasteita, parempien tulosten toivossa. Avoin data auttaa varmistamaan, että alun perin kiinnostavat vasteet myös analysoidaan ja tulokset julkaistaan. Dataväärennöksiä datojen avaaminen tuskin kokonaan lopettaa, mutta niiden tekeminen ainakin vaikeutuu.

Sitten on hyvin tunnettu ongelma, eli julkaisuharha. Negatiivisia tutkimustuloksia ei haluta julkaista, tai vaikka haluttaisiinkin, niitä ei välttämättä saa julkaistua. Lääketehdas voi olla halukas hautaamaan vakavia sivuvaikutuksia tuottaneen lääkkeen tutkimuksen kokonaan ja samaa lääkeainetta voi sitten testata jokin muu taho tietämättä jo todettuja haittavaikutuksia. Jos kaikkien rekisteröityjen tutkimusten aineistot on pakko avata, näitä negatiivisia kokeita ei ole yhtä helppo haudata.

Tehdyistä tutkimuksista voi ottaa myös oppia. Julkaistusta datasta voi saada lisätietoa siitä, mitä taustatekijöitä on syytä ottaa huomioon satunnaistettaessa tutkittavia ryhmiin. Datan saattaminen muiden tutkijoiden käyttöön auttaa saamaan aiheeseen uusia näkökulmia ja havaitsemaan millainen tutkimus toimii ja millainen ei. Kaiken kaikkiaan tarve tutkia samoja ilmiöitä, hoitoja ja lääkkeitä yhä uudelleen vähenee.

Avoimuuden sivuilmiönä tutkijat kertovat tekevänsä tutkimusaineiston avaamiseen tähtäävää tutkimusta huomaamattaan hieman huolellisemmin kuin tutkimusta, jonka aineisto ja menetelmät jäävät vain heidän omaan käyttöönsä. Kun tietää joutuvansa perustelemaan jokaisen päätöksen, tulee tarkasteltua tarkemmin menetelmällisiä valintoja, joita aiemmin on pitänyt itsestään selvinä.

Tutkimusaineistojen avoimuus ei siis ehkä korjaa kaikkia lääketieteen tutkimuksen ongelmia, mutta auttaa kyllä hyvin monen nujertamisessa.

Annaleena Okuloff
erikoissuunnittelija, THL
Tietoarkiston entinen terveystieteiden tieteenala-asiantuntija
fsd [at] uta.fi

Terveystietoja sisältävien tutkimusaineistojen arkistointi – tutkija vaatimusten ristitulessa

Suomalaiset tutkijat keräävät valtavasti tietoa ihmisistä ja ihmisten käyttäytymisestä. Lisäksi terveysalan viranomaiset ja tutkimuslaitokset keräävät lakisääteisesti mittavia tietovarantoja väestön palveluiden käytöstä ja terveydentilasta. Kerätty tieto olisi lääketieteen, kansanterveyden ja yhteiskunnan kannalta erinomaista, mutta sitä ei voida käyttää täysimääräisesti hyväksi.

Ongelmat johtuvat osittain tiukasta henkilötietolaista ja sen tulkinnasta, joka estää täysin biopankkilain ulkopuolelle jäävien tutkimusaineistojen arkistoimisen tunnisteellisena. Osittain kyse on siitä, että tutkittavien suostumus ja eettisen toimikunnan lausunto on tapana pyytää sellaisessa muodossa, että ne mahdollistavat aineiston käytön vain kyseiseen tutkimukseen.

Rekisteritietojen saatavuuskin on vaikeaa. Rekisteriaineistojen tietoteknisestä turvallisuudesta on huolehdittu, mutta aineistoja ei ole järjestelmällisesti kuvailtu, eikä niitä pysty hakemaan yksinkertaisesti. Hakuprosessit vievät pahimmillaan vuosia, ja aineiston käytöstä joutuu maksamaan jopa tuhansia euroja. Saadut aineistot ovat raakadataa, joka voi vaatia huomattavan paljon työstämistä ennen kuin aineisto on käyttökelpoista tutkimukseen.

Samaan aikaan kansalliset ja kansainväliset rahoittajat suosittelevat tai edellyttävät tutkimusaineistojen avaamista. Tieteelliset julkaisut voivat pitää tutkimusaineiston avaamista jopa julkaisun ehtona. Tutkijan taas täytyisi saada pitää aineistonsa itsellään, kunnes on saanut oman tutkimustuloksensa julkaistua.

Hankkeeseen saa rahoitusta, jos pystyy osoittamaan, että käytössä on tutkimusongelmaan sopiva aineisto. Aineiston käyttöön saaminen kuitenkin vaatii huomattavaa rahallista panostusta, mikä on ongelma siinä vaiheessa kun rahoitusta ollaan vasta hakemassa. Lisäksi tutkimusrahoitus on määräaikaista. Mitä tehdä, jos kolmen vuoden tutkimusrahoituskaudesta kaksi vuotta kuluu eettisten lausuntojen, aineistonkäyttölupien ja lopulta itse aineistojen saamiseen?

Ongelmiin on onneksi havahduttu. Tutkimuksen asema tulee toivon mukaan parantumaan EU:n tietosuoja-asetuksen myötä (1). Myös SOTE-tiedon toissijaisen käytön lainsäädäntö (2) tulee helpottamaan aineistojen saamista tutkimukseen. Kansallinen palveluoperaattori (3) on aikanaan toteutuessaan yhden luukun palvelu, josta tutkija voi etsiä tietoa olemassa olevista aineistoista, hakea niihin käyttölupaa, hankkia eettisen lausunnon ja lopulta saada aineiston käyttöönsä kohtuullisessa ajassa. Kaikkein arkaluonteisinta tietoa varten suunnitellaan etäkäyttöjärjestelmää, jossa aineiston pääsisi analysoimaan vaarantamatta tutkittavien tietosuojaa.

Rekisteriviranomaisista avoimuuden edelläkävijä on THL, joka on jo parantamassa aineistojensa näkyvyyttä ja helpottamassa tutkijoiden luvanhakua ja aineistonsaantia. Organisaation uusi datapolitiikka on luettavissa THL:n sivuilla.

Tietoarkisto osallistuu yhteisen tavoitteen saavuttamiseen tarjoamalla kerätyille tutkimusaineistoille luotettavan säilytyspaikan sekä helpon palveluportaalin, Ailan. Ailassa tutkija voi selata olemassa olevia aineistoja ja tutkia niiden keräystapaa ja sisältöä aineistokuvailun perusteella. Kun sopiva aineisto löytyy, sen saa parhaimmillaan käyttöönsä heti. Kaikkein tiukimman käyttöluokituksen aineistoissakin Tietoarkisto hoitaa käyttölupapyynnön aineiston haltijalle ja toimittaa aineiston heti, kun lupa on saatu.

Tulevaisuus näyttää siis onneksi nykyhetkeä kirkkaammalta.

1http://ec.europa.eu/justice/data-protection/reform/index_en.htm
2https://www.innokyla.fi/web/verkosto1598477
3http://www.sitra.fi/hankkeet/isaacus-esituotantohankkeet

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan viimeinen osa. Ks. ensimmäinen ja toinen osa.

Terveystietoja sisältävien tutkimusaineistojen arkistointi – tutkija vaatimusten ristitulessa

Suomalaiset tutkijat keräävät valtavasti tietoa ihmisistä ja ihmisten käyttäytymisestä. Lisäksi terveysalan viranomaiset ja tutkimuslaitokset keräävät lakisääteisesti mittavia tietovarantoja väestön palveluiden käytöstä ja terveydentilasta. Kerätty tieto olisi lääketieteen, kansanterveyden ja yhteiskunnan kannalta erinomaista, mutta sitä ei voida käyttää täysimääräisesti hyväksi.

Ongelmat johtuvat osittain tiukasta henkilötietolaista ja sen tulkinnasta, joka estää täysin biopankkilain ulkopuolelle jäävien tutkimusaineistojen arkistoimisen tunnisteellisena. Osittain kyse on siitä, että tutkittavien suostumus ja eettisen toimikunnan lausunto on tapana pyytää sellaisessa muodossa, että ne mahdollistavat aineiston käytön vain kyseiseen tutkimukseen.

Rekisteritietojen saatavuuskin on vaikeaa. Rekisteriaineistojen tietoteknisestä turvallisuudesta on huolehdittu, mutta aineistoja ei ole järjestelmällisesti kuvailtu, eikä niitä pysty hakemaan yksinkertaisesti. Hakuprosessit vievät pahimmillaan vuosia, ja aineiston käytöstä joutuu maksamaan jopa tuhansia euroja. Saadut aineistot ovat raakadataa, joka voi vaatia huomattavan paljon työstämistä ennen kuin aineisto on käyttökelpoista tutkimukseen.

Samaan aikaan kansalliset ja kansainväliset rahoittajat suosittelevat tai edellyttävät tutkimusaineistojen avaamista. Tieteelliset julkaisut voivat pitää tutkimusaineiston avaamista jopa julkaisun ehtona. Tutkijan taas täytyisi saada pitää aineistonsa itsellään, kunnes on saanut oman tutkimustuloksensa julkaistua.

Hankkeeseen saa rahoitusta, jos pystyy osoittamaan, että käytössä on tutkimusongelmaan sopiva aineisto. Aineiston käyttöön saaminen kuitenkin vaatii huomattavaa rahallista panostusta, mikä on ongelma siinä vaiheessa kun rahoitusta ollaan vasta hakemassa. Lisäksi tutkimusrahoitus on määräaikaista. Mitä tehdä, jos kolmen vuoden tutkimusrahoituskaudesta kaksi vuotta kuluu eettisten lausuntojen, aineistonkäyttölupien ja lopulta itse aineistojen saamiseen?

Ongelmiin on onneksi havahduttu. Tutkimuksen asema tulee toivon mukaan parantumaan EU:n tietosuoja-asetuksen myötä (1). Myös SOTE-tiedon toissijaisen käytön lainsäädäntö (2) tulee helpottamaan aineistojen saamista tutkimukseen. Kansallinen palveluoperaattori (3) on aikanaan toteutuessaan yhden luukun palvelu, josta tutkija voi etsiä tietoa olemassa olevista aineistoista, hakea niihin käyttölupaa, hankkia eettisen lausunnon ja lopulta saada aineiston käyttöönsä kohtuullisessa ajassa. Kaikkein arkaluonteisinta tietoa varten suunnitellaan etäkäyttöjärjestelmää, jossa aineiston pääsisi analysoimaan vaarantamatta tutkittavien tietosuojaa.

Rekisteriviranomaisista avoimuuden edelläkävijä on THL, joka on jo parantamassa aineistojensa näkyvyyttä ja helpottamassa tutkijoiden luvanhakua ja aineistonsaantia. Organisaation uusi datapolitiikka on luettavissa THL:n sivuilla.

Tietoarkisto osallistuu yhteisen tavoitteen saavuttamiseen tarjoamalla kerätyille tutkimusaineistoille luotettavan säilytyspaikan sekä helpon palveluportaalin, Ailan. Ailassa tutkija voi selata olemassa olevia aineistoja ja tutkia niiden keräystapaa ja sisältöä aineistokuvailun perusteella. Kun sopiva aineisto löytyy, sen saa parhaimmillaan käyttöönsä heti. Kaikkein tiukimman käyttöluokituksen aineistoissakin Tietoarkisto hoitaa käyttölupapyynnön aineiston haltijalle ja toimittaa aineiston heti, kun lupa on saatu.

Tulevaisuus näyttää siis onneksi nykyhetkeä kirkkaammalta.

1http://ec.europa.eu/justice/data-protection/reform/index_en.htm
2https://www.innokyla.fi/web/verkosto1598477
3http://www.sitra.fi/hankkeet/isaacus-esituotantohankkeet

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan viimeinen osa. Ks. ensimmäinen ja toinen osa.

Miksi terveys- ja lääketieteiden aineistot pitäisi arkistoida?

Arto Vuoren, THL, sanoin suomalaisilla hyvinvointi- ja terveysalan viranomaisilla ja tutkimuslaitoksilla on hallussaan kansainvälisesti verrattuna mittavat ja arvokkaat tietovarannot väestön palveluiden käytöstä ja terveydentilasta. Lainsäädäntö antaa mahdollisuuden käyttää tietoja tilastointiin, tutkimukseen ja biopankkitoimintaan.

Lakisääteisesti talletettujen tietojen lisäksi tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on hallussaan kyselyin kerättyä tietoa muun muassa ihmisten elintavoista, työn asettamista haasteista, asenteista ja perhetilanteista.

Yhdistämällä olemassa olevia aineistoja eri lähteistä päästään tutkimaan sairauksien, työkyvyttömyyden ja hyvinvoinnin tausta- ja riskitekijöitä kokonaisvaltaisesti. Uusia hoitoja voidaan kehittää nopeammin ja poliittisen päätöksenteon pohjaksi saadaan tuotettua ajanmukaista tietoa. Terveydelle haitallisten altisteiden jäljille voidaan päästä nopeammin, ilman jopa vuosikymmeniä kestävää uutta tiedonkeruuta.

Aineisto on arvokas myös sellaisenaan. Jos aineistot olisivat saatavilla muuhunkin kuin alkuperäiseen tutkimukseen, toiset tutkijat voisivat tutkia ilmiötä eri näkökulmasta, jopa kokonaan toisen tieteenalan vinkkelistä.

Myös tutkittavien näkökulmalla on merkitystä. Tietokonepohjaisten kyselyjen, ja ylipäänsäkin kyselyjen, lisääntyessä perinteisesti hyvin tutkimukseen osallistuneiden suomalaisten halukkuus osallistua on laskussa. Tutkittavien taakan vähentämiseksi jokaista uutta kyselyä suunnitellessa olisi syytä miettiä hyvin tarkkaan, tarvitseeko uutta aineistoa kerätä, vai löytyisikö jo kerätyistä, arkistoiduista aineistoista tarvittava tieto.

Tämän vuoksi kaikki ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen liittyvät tutkimusaineistot, joilla arvellaan olevan alkuperäistä tutkimusta laajempaa hyötyä tutkimukselle, olisi arkistoitava.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan toinen osa. Ks. ensimmäinen osa.

Miksi terveys- ja lääketieteiden aineistot pitäisi arkistoida?

Arto Vuoren, THL, sanoin suomalaisilla hyvinvointi- ja terveysalan viranomaisilla ja tutkimuslaitoksilla on hallussaan kansainvälisesti verrattuna mittavat ja arvokkaat tietovarannot väestön palveluiden käytöstä ja terveydentilasta. Lainsäädäntö antaa mahdollisuuden käyttää tietoja tilastointiin, tutkimukseen ja biopankkitoimintaan.

Lakisääteisesti talletettujen tietojen lisäksi tutkijoilla ja tutkimusryhmillä on hallussaan kyselyin kerättyä tietoa muun muassa ihmisten elintavoista, työn asettamista haasteista, asenteista ja perhetilanteista.

Yhdistämällä olemassa olevia aineistoja eri lähteistä päästään tutkimaan sairauksien, työkyvyttömyyden ja hyvinvoinnin tausta- ja riskitekijöitä kokonaisvaltaisesti. Uusia hoitoja voidaan kehittää nopeammin ja poliittisen päätöksenteon pohjaksi saadaan tuotettua ajanmukaista tietoa. Terveydelle haitallisten altisteiden jäljille voidaan päästä nopeammin, ilman jopa vuosikymmeniä kestävää uutta tiedonkeruuta.

Aineisto on arvokas myös sellaisenaan. Jos aineistot olisivat saatavilla muuhunkin kuin alkuperäiseen tutkimukseen, toiset tutkijat voisivat tutkia ilmiötä eri näkökulmasta, jopa kokonaan toisen tieteenalan vinkkelistä.

Myös tutkittavien näkökulmalla on merkitystä. Tietokonepohjaisten kyselyjen, ja ylipäänsäkin kyselyjen, lisääntyessä perinteisesti hyvin tutkimukseen osallistuneiden suomalaisten halukkuus osallistua on laskussa. Tutkittavien taakan vähentämiseksi jokaista uutta kyselyä suunnitellessa olisi syytä miettiä hyvin tarkkaan, tarvitseeko uutta aineistoa kerätä, vai löytyisikö jo kerätyistä, arkistoiduista aineistoista tarvittava tieto.

Tämän vuoksi kaikki ihmisen terveyteen ja käyttäytymiseen liittyvät tutkimusaineistot, joilla arvellaan olevan alkuperäistä tutkimusta laajempaa hyötyä tutkimukselle, olisi arkistoitava.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan toinen osa. Ks. ensimmäinen osa.

Mitä tutkijat ajattelevat terveys- ja lääketieteen aineistojen arkistoinnista?

Tutkimusaineistojen avoimuus on jo tavallista biotieteissä ja monilla luonnontieteiden aloilla, mutta useilla muilla aloilla avoimuus on harvinaista ja lääketieteessä sitä on hädin tuskin edes harkittu. Tutkimusaineistojen avoimuusvaatimus koskee kuitenkin myös terveys- ja lääketieteitä. Tietoarkisto onkin laajentamassa palveluitaan, jotta myös näiden alojen aineistoille saadaan asianmukaiset käytännöt arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön.

Kartoittaaksemme tutkijoiden tarpeita, toteutimme toukokuussa 2015 tutkijakyselyn, jossa selvitimme tutkijoiden ajatuksia ja käytäntöjä tutkimusaineistojen jatkohyödyntämisestä. Kysely suunnattiin Tietoarkiston uusille tieteenaloille, humanististen ja lääke- ja terveystieteiden tutkijoille, pois lukien biotieteiden ala. Tässä kirjoituksessani käsittelen terveystieteiden tutkijoiden vastauksia.

Puolet vastaajista oli tietoisia rahoittajien (esim. Suomen Akatemia ja TEKES) ja julkaisijoiden suosituksista ja edellytyksistä avata tutkimusaineistot tiedeyhteisön käyttöön. Tästä huolimatta vain neljäsosa arkistoi aineistonsa omaan yliopistoonsa tai tutkimuslaitokseensa, ja vain neljä prosenttia arkistoi aineistoja erilliseen arkistoimisyksikköön.

Miksi näin harva? Aineistojen jakaminen tutkimusryhmien kesken kun on kuitenkin yleinen käytäntö terveys- ja lääketieteissä.

Osaltaan syynä on väärinymmärrys. Monen tutkijan käsityksen mukaan arkaluonteisia tietoja sisältävää aineistoa ei saa arkistoida muuta tutkimuskäyttöä varten.

Aineiston voi kuitenkin arkistoida, kun siitä ensin poistetaan tunnistetiedot, eli aineisto anonymisoidaan. Mahdollista on myös poistaa aineistosta kaikkein arkaluonteisin osa ja arkistoida vähemmän arkaluonteiset tiedot. Tietoarkistossa anonymisointi ja tutkittavien tietosuojan varmistaminen onkin keskeinen osa arkistointiprosessia.

Tutkijoita huolestuttaa myös se, että ulkopuolinen ei pysty käyttämään aineistoa oikein. Arkistoitava aineisto kuitenkin kuvaillaan Tietoarkistossa niin perin pohjin, että uusi käyttäjä saa tietoonsa miten tiedot on kerätty ja mitä rajoituksia eri muuttujiin liittyy. Tutkija voi myös halutessaan rajata aineiston jatkokäyttöä päättämällä hakemuskohtaisesti, kenelle jatkokäyttölupa myönnetään. Kyselyssä tutkijat toivoivat myös, että heillä olisi oikeus rajata, millainen osa aineistosta hakijalle kulloinkin annetaan.

Tutkittavien informoinnissa ja suostumusten keräämisessä käytetään usein suostumusmallia, jossa tutkittaville kerrotaan aineistoa käytettävän vain yhteen tutkimukseen, ja että tutkimuksen päätyttyä aineisto hävitetään. On myös tavallista kirjoittaa eettisen luvan hakemukseen sen kummemmin asiaa harkitsematta, että aineistoa käytetään vain tähän tutkimukseen ja tutkimuksen loputtua aineisto hävitetään.

Eettiset toimikunnatkin voivat tulkita lakia jyrkemmin kuin lain kirjain vaatii. Eettisen lausunnon saamiseen voi liittyä vaatimuksia aineiston hävittämisestä tai muista rajoituksista. Myös tutkijat itse voivat pitää arkaluonteisen aineiston arkistointia eettisesti arveluttavana, vaikka anonyymin aineiston arkistoinnin sallisi sekä lainsäädäntö että eettinen toimikunta.

Yksi selitys sille, että aineistoja ei juuri arkistoida, on myös se, että tutkijat eivät ole tietoisia arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön tähtäävästä tutkimuspolitiikasta, eikä muun muassa Tietoarkistoa tai sen palveluita vielä tunneta. Julkaisujen vaatimukset artikkeliin liittyvän tutkimusaineiston avaamisesta ovat jo tutumpia.

Tieto arkistoimisen hyödyistä kuitenkin leviää. Tietoarkistojen ja tutkijoiden välisen yhteistyön lisääntyessä edetään kohti tilannetta, jossa aineistot käytetään hyödyksi tehokkaasti. Tämä säästää tutkimuksessa arvokasta aikaa ja rahaa sekä altistaa tutkittavia vähemmille tutkimuksille.

Lopuksi yhden vastaajan kirjoitus aineistojen jakamisesta: ”Tutkimusryhmämme on jo avannut aineistoja laajasti suomalaisille ja kansainvälisille tutkimusryhmille. Olemme tietojeni mukaan saaneet tiedostojen jakamisesta pelkästään hyötyä ja positiivista palautetta sekä kymmeniä hyviä yhteisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkimus kuuluu kymmeniin kansainvälisiin genetiikan alan konsortiotutkimuksiin, mistä on saatu hyötynä kymmeniä huippujulkaisuja. Aineistojen jakamisesta on hyötyä myös siksi, että vastavuoroisesti meille on auennut mahdollisuus käyttää kansanvälisiä aineistoja, mikä on parantanut mahdollisuuksia julkaisujen hyväksymisestä alan huippulehtiin.

Lisätietoa:
Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden määrittelystä ja asiaan liittyvistä taustatekijöistä voi lukea tarkemmin Tietoarkistolehdessä 2/2014.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa. Ks. toinen osa.

Mitä tutkijat ajattelevat terveys- ja lääketieteen aineistojen arkistoinnista?

Tutkimusaineistojen avoimuus on jo tavallista biotieteissä ja monilla luonnontieteiden aloilla, mutta useilla muilla aloilla avoimuus on harvinaista ja lääketieteessä sitä on hädin tuskin edes harkittu. Tutkimusaineistojen avoimuusvaatimus koskee kuitenkin myös terveys- ja lääketieteitä. Tietoarkisto onkin laajentamassa palveluitaan, jotta myös näiden alojen aineistoille saadaan asianmukaiset käytännöt arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön.

Kartoittaaksemme tutkijoiden tarpeita, toteutimme toukokuussa 2015 tutkijakyselyn, jossa selvitimme tutkijoiden ajatuksia ja käytäntöjä tutkimusaineistojen jatkohyödyntämisestä. Kysely suunnattiin Tietoarkiston uusille tieteenaloille, humanististen ja lääke- ja terveystieteiden tutkijoille, pois lukien biotieteiden ala. Tässä kirjoituksessani käsittelen terveystieteiden tutkijoiden vastauksia.

Puolet vastaajista oli tietoisia rahoittajien (esim. Suomen Akatemia ja TEKES) ja julkaisijoiden suosituksista ja edellytyksistä avata tutkimusaineistot tiedeyhteisön käyttöön. Tästä huolimatta vain neljäsosa arkistoi aineistonsa omaan yliopistoonsa tai tutkimuslaitokseensa, ja vain neljä prosenttia arkistoi aineistoja erilliseen arkistoimisyksikköön.

Miksi näin harva? Aineistojen jakaminen tutkimusryhmien kesken kun on kuitenkin yleinen käytäntö terveys- ja lääketieteissä.

Osaltaan syynä on väärinymmärrys. Monen tutkijan käsityksen mukaan arkaluonteisia tietoja sisältävää aineistoa ei saa arkistoida muuta tutkimuskäyttöä varten.

Aineiston voi kuitenkin arkistoida, kun siitä ensin poistetaan tunnistetiedot, eli aineisto anonymisoidaan. Mahdollista on myös poistaa aineistosta kaikkein arkaluonteisin osa ja arkistoida vähemmän arkaluonteiset tiedot. Tietoarkistossa anonymisointi ja tutkittavien tietosuojan varmistaminen onkin keskeinen osa arkistointiprosessia.

Tutkijoita huolestuttaa myös se, että ulkopuolinen ei pysty käyttämään aineistoa oikein. Arkistoitava aineisto kuitenkin kuvaillaan Tietoarkistossa niin perin pohjin, että uusi käyttäjä saa tietoonsa miten tiedot on kerätty ja mitä rajoituksia eri muuttujiin liittyy. Tutkija voi myös halutessaan rajata aineiston jatkokäyttöä päättämällä hakemuskohtaisesti, kenelle jatkokäyttölupa myönnetään. Kyselyssä tutkijat toivoivat myös, että heillä olisi oikeus rajata, millainen osa aineistosta hakijalle kulloinkin annetaan.

Tutkittavien informoinnissa ja suostumusten keräämisessä käytetään usein suostumusmallia, jossa tutkittaville kerrotaan aineistoa käytettävän vain yhteen tutkimukseen, ja että tutkimuksen päätyttyä aineisto hävitetään. On myös tavallista kirjoittaa eettisen luvan hakemukseen sen kummemmin asiaa harkitsematta, että aineistoa käytetään vain tähän tutkimukseen ja tutkimuksen loputtua aineisto hävitetään.

Eettiset toimikunnatkin voivat tulkita lakia jyrkemmin kuin lain kirjain vaatii. Eettisen lausunnon saamiseen voi liittyä vaatimuksia aineiston hävittämisestä tai muista rajoituksista. Myös tutkijat itse voivat pitää arkaluonteisen aineiston arkistointia eettisesti arveluttavana, vaikka anonyymin aineiston arkistoinnin sallisi sekä lainsäädäntö että eettinen toimikunta.

Yksi selitys sille, että aineistoja ei juuri arkistoida, on myös se, että tutkijat eivät ole tietoisia arkistointiin ja aineistojen jatkokäyttöön tähtäävästä tutkimuspolitiikasta, eikä muun muassa Tietoarkistoa tai sen palveluita vielä tunneta. Julkaisujen vaatimukset artikkeliin liittyvän tutkimusaineiston avaamisesta ovat jo tutumpia.

Tieto arkistoimisen hyödyistä kuitenkin leviää. Tietoarkistojen ja tutkijoiden välisen yhteistyön lisääntyessä edetään kohti tilannetta, jossa aineistot käytetään hyödyksi tehokkaasti. Tämä säästää tutkimuksessa arvokasta aikaa ja rahaa sekä altistaa tutkittavia vähemmille tutkimuksille.

Lopuksi yhden vastaajan kirjoitus aineistojen jakamisesta: ”Tutkimusryhmämme on jo avannut aineistoja laajasti suomalaisille ja kansainvälisille tutkimusryhmille. Olemme tietojeni mukaan saaneet tiedostojen jakamisesta pelkästään hyötyä ja positiivista palautetta sekä kymmeniä hyviä yhteisjulkaisuja. Tämän lisäksi tutkimus kuuluu kymmeniin kansainvälisiin genetiikan alan konsortiotutkimuksiin, mistä on saatu hyötynä kymmeniä huippujulkaisuja. Aineistojen jakamisesta on hyötyä myös siksi, että vastavuoroisesti meille on auennut mahdollisuus käyttää kansanvälisiä aineistoja, mikä on parantanut mahdollisuuksia julkaisujen hyväksymisestä alan huippulehtiin.

Lisätietoa:
Tutkimusaineistojen avoimen saatavuuden määrittelystä ja asiaan liittyvistä taustatekijöistä voi lukea tarkemmin Tietoarkistolehdessä 2/2014.

Annaleena Okuloff
tieteenala-asiantuntija
etunimi.sukunimi [at] uta.fi

Kirjoitus on kolmiosaisen terveys- ja lääketieteitä käsittelevän postaussarjan ensimmäinen osa. Ks. toinen osa.